Voima luo uhrit

Luin hiljattain kirjan nuoresta Stalinista. Kirjassa avattiin taustaa sille, miten Stalin perusteli itselleen vankileirijärjestelmän, vaikka oli itsekin tietoinen sen umpimähkäisestä luonteesta. Erinäisten syiden takia vankileireille päätyi ihmisiä hyvin typeristä syistä. Heidän kohtelunsa leireillä ei eronnut muista vaan pääsääntöisesti tuomiot kärsittiin, mikäli hengissä selvittiin, kokonaisuudessaan.

Kun Stalin itseki oli tietoinen tästä virheestä järjestelmässään, miksi hän edelleen jatkoi?

Stalinin logiikka oli suunnilleen se, että mikäli tuhannen syyttömän joukossa olisi muutama aito kansanvihollinen, olisi näiden noin tuhannen muun syyttömän uhraaminen perusteltua. Tällöin estettäisiin muutamien ihmisten vahingollinen toiminta ja siten tämä koituisi lopulta kaikkien eduksi.

Tässä kohtaa joku saattaisi sanoa, että tuo nyt on tuommoista muodista mennyttä diktaattorin pullistelua, mutta erehtyisi. Täsmälleen samaa logiikkaa käyttivät ne yhdysvaltalaiset kenraalti, jotka milloin missäkin lähettivät joukot iskemään umpimähkäisesti siviiliuhreista välittämättä esimerkiksi Irakilaiseen tai Afganistanilaiseen kylään. Mitäpä väliä sadoilla siviiliuhreilla, mikäli mahdollisesti saataisiin hengiltä muutama terroristikin.

Huomaatte yhteyden ajattelussa. Tarkoitus pyhittää keinot. Samaa logiikkaa käyttävät edelleen monet päättäjät, koska se toimii tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta hyvin. Tänään kun osallistun Natoa vastustavaan mielenosoitukseen, mietin juuri tätä kysymystä. Myös Naton logiikka kulkee tätä kautta. Sen sijaan, että se pyrkisi varmistamaan, ettei ihmisillä tai kokonaisilla kansoilla olisi syytä vihata sitä, luottaa se voimaansa ja kykyynsä eliminoida uhat. Sivulliset uhrit, joita tästä koituu ovat hinta, joka kollektiivisesti hyväksytään. Paitsi etteivät kaikki hyväksy. Minä en hyväksy sitä, useimmat tuttavistani eivät hyväksy, eikä sinunkaan tarvitse hyväksyä.

Edelleen paras keinomme muuttaa asioita, myös kansainvälisessä diplomatiassa ja suhteissa, on dialogi.