Viimeiset rannat

Ehkä tiedätkin, että olen opiskellut kestävää kehitystä Turun AMK:ssa. Hakeuduin koulutusohjelmaan optimistina, mutta vuosien varrella on käynyt ilmeiseksi, että pessimismi olisi ollut realismia.

2001 jolloin aloitin opiskelut, kestävä kehitys oli iso juttu. Rion kokouksesta (1992) oli alle kymmenen vuotta ja kaikki odottivat ihan tosissaan, että toimet ympäristökatastrofin väittämiseksi käynnistyisivät minä hetkenä hyvänsä. Suuriin kansainvälisiin kokouksiin ladattiin isoja odotuksia ja esimerkiksi yritysten odotettiin kuluttajien painostamana aloittavan vihreän siirtymän ihan kohta.

Itse koin, että innostuksessa oli potentiaalia. Se olisi voitu käyttää paremmin hyödyksi, mutta sen sijaan hallitukset kaikkialla valitsivat mieluummin pitää yllä status queta. Kasvu houkutteli, vaikka jo 70-luvulla oli kirjoitettu Kasvun rajat. Sen viesti oli yksiselitteinen: jatkuva kasvu ei mahdu rajalliseen maailmaan ja rajojen ylittäminen olisi vakava virhe.

Oli kuitenkin olemassa ihmiskunnan omia rajoja, joiden ylittämiseen suhtauduttiin harhaisen vakavasti, vaikka ne perustuivat vain ihmisten keskinäisiin sopimuksiin. Kapitalismin logiikkaa ei uskallettu koetella. Jatkuvan voitontavoittelun ja kiristyvän kilpailun ohjaamina ihmiskunta kiristi juoksuaan kohti jyrkännettä.

Tämä täysin kaiken logiikan vastainen järjetön itsetuhoisuus oli itselleni se syy, joka sementoi sitoutumiseni kommunistiseen puolueeseen ja liikkeeseen. Kapitalismi kehitti tuotantovoimat hyvään iskuun Euroopassa ja läntisessä maailmassa ylipäätään. Tästä on seurannut se, että nyt meillä olisi mahdollisuus jakaa tuotantoa uudelleen ja ennen kaikkea irrottautua tappavasta kierteestä ennen kuin ihmiskunta tuhoutuu.

Ainoa kehitetty vaihtoehto ja ajatus kapitalismista eteenpäin jatkamiseksi, sillä kapitalismikaan ei ole historian päätepiste, on kommunismi. Sen potentiaalia ei ole vielä päästy käytännössä kokeilemaan. Tähän asti vallankumouksia ovat kokeilleet maat, joissa tuotantoa ei ole juurikaan ollut. Niillä ei siis ole ollut mitään mahdollisuutta jakaa hyvinvointia. Kamppailu edes perustarpeiden tyydyttämiseksi on ollut kovaa ja armotonta. Tähän ongelmaan vastaaminen on johtanut myös valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin. Toki aivan yhtä karmea hinta maksettiin lännenkin talouden kehittämisestä. Se vain tapahtui aikaisemmin ja halutaan yleensä unohtaa. Tuotannon kehittäminen ei missään ole sujunut ilman kärsimyksiä.

Kaikkien inhimillisten kärsimysten jälkeen olisi mielestäni kohtuullista, että me kehityksen hedelmistä nauttivat, tekisimme kaikkemme pelastaaksemme ihmiskunnan niillä keinoilla, jotka meillä tuon kärsimyksen takia on käytettävissämme. Jos olemme laiskoja ja jatkamme kuten ennenkin, vaikka näemme mitä tien päässä odottaa, emme ansaitse muuta kuin vääjäämättömän tuhon.

Marx antaa kuitenkin toisen mahdollisuuden. Historian kulku on aina muuttunut ihmisten toiminnan kautta. Ja toimia me voimme edelleen. Tämä toivo on se, johon itse takerrun tällä viimeisellä rannalla ja väitän, että sinunkin kannattaisi. Vain sitä kautta meillä on vielä toivoa.

Kuva PxHere.