Vielä on leipää pöydässä
Tässä aamupalaa syödessä ei voi olla miettimättä syksyn suurinta haastetta: inflaatiota ja sen vaikutuksia. Vaikka sota ehkä veikin ihmisten ajatukset hetkeksi pois omasta selviämisestä, on kesän aikana näkynyt vahva siirtymä takaisin. Suurin osa varmasti miettii jo omia säästövinkkejään ja sitä miten pahasta paikasta oma talous selviytyy. Ne, jotka eivät ole selviytyneet tähänkään asti, saattavat tältä pohdiskelulta välttyäkin. Kun kaikki on jo tehty, eikä mikään auta, voi antaa periksi. Nälkä tosin jää ja vieläpä pahenee.
Hallitus teki joihinkin Kelan Kansaneläkeindeksiä seuraaviin etuuksiin ylimääräisen 3,5 prosentin korotuksen. Esimerkiksi kansaneläke, takuueläke, työmarkkinatuki ja peruspäiväraha sekä toimeentulotuen perusosa siis nousivat 1.8. alkaen. Toimeentulotuessa korotus on vajaat kaksikymmentä euroa. ikävämpi asia on se, ettei tästä korotuksesta ole mitään hyötyä suurimmalle osalle niistä, jotka näitä tukia saavat, koska asumistuen myöntämisessä korotus vaikuttaa asumistuen määrään ja johtaa useimmilla vastaavaan leikkaukseen sen määrässä.
Minusta tämä sekoilu näyttää aika mainiosti sen, miksi hyvät tavoitteet köyhien aseman parantamiseksi karahtavat helposti kiville. Tavoitteeseen, mikäli hyväksymme oletuksen että se oli köyhien auttaminen eikä pelkästään indeksikorotusten seuraaminen, päästäkseen pitäisi ensinnäkin tuntea tukiviidakon polut ja toisekseen jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Tuulimyllyillä viittaan tässä paitsi Cervantesin surullisen hahmon ritariin niin etenkin kokoomuksen ja keskustan alati jauhaviin leikkausmyllyihin. Oli luovutusvoitto oikeistolle, ettei asumistuen korotusta edes harkittu näistä korotuksista päätettäessä.
Asumistukea ei tietenkään haluttu korottaa siksi, että se vie valtion rahoista sangen mittavan siivun. 2022 siihen varattiin yhteensä 1 638 300 000 euroa. Kuitenkin juuri asumisen hinta on joka tapauksessa nousemassa ja kaikkien meidän on asuttava jossain. Mielestäni tässä kohtaa asumistukea olisi ollut korkea aika nostaa.
Ymmärrän sen, ettei inflaation edessä kannata lähteä purkamaan kulutuksen jarrumekanismeja. Ajatuksenahan on, että vähenevä kysyntä alkaa tasoittaa tilannetta ja lopulta johtaa myös inflaation hidastumiseen. Mikäli kyse olisikin vain matemaattisista kaavoista, kiinnostavasta kokeesta tai yhteiskunnan yleisestä stressitestistä, olisi helppo ajatella näin. Ne, joiden taloutta nämä muutokset eivät uhkaa, varmaan ovatkin juuri tässä hieman huolestuneessa, mutta turvatussa mielentilassa. Talouden puskurit kyllä kestävät.
Minua mietityttävät paitsi oman talouden kasautuvat lisämenot, myös ne kanssaihmisistäni, joiden tiedän jo nyt laskevan jokaisen menonsa tarkkaan ja harkiten. He ovat jo vuosikymmeniä säästäneet ja kiristäneet, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Mitä he siis enää voisivat tehdä? Minusta yhteiskuntamme on oltava se, joka joustaa heidän puolestaan. Elämisen kallistumisen vaikutuksia on korvattava heille, joihin ne eniten iskevät. Heidän kulutuksensa ei ole niin suurta, että se kansantalouttamme heilauttaisi, jarruja voi hyvin etsiä muualtakin.
Vielä pärjää, mutta minne asti?