Velvollisuuksista

Tänään pitää pestä pyykkiä. Jos en pese, ei minulla ole kohta vaatteita ja lapset joutuvat viettämään lomaansa sisätiloissa välttyäkseen julkiselta häpeältä. Jos olisin mies, minulla olisi todennäköisesti jonkinlaiseksi vaimoksi tituleerattu palvelija tekemässä tätä hommaa, mutta koska en ole, on tämäkin hoidettava itse.

Kuulen usein kritiikkiä siitä, etten vietä töissä aikaani 24/7. Tällaisissa luottamustoimissa se on tietenkin yleistä. Kun kerran maksetaan jollekin oikein palkkaa, että voi tehdä koko päiväisesti sitä hommaa, jota toiset koittavat hoitaa muun elämänsä ohessa, oletetaan, että sitä tehdään jatkuvasti. Kuitenkin myös meillä järjestöjyrillä on myös se muu elämä, joka vaatii huomiota.

Pyykinpesu, siivous, muksujen vaatteiden osto ja huolto, kouluhommissa auttaminen ja tukeminen, palaverit opettajien kanssa, hammaslääkärit ja muut lääkärit, ruokaostokset, kaverisynttärit (sekä omat että vierailut), viranomaisasioinnit kaikkien puolesta, nurmikon leikkuu, tiskaus, kokkaus... Ja sitten olisi tietenkin kiva joskus jopa ehtiä ihan vain seurustelemaan ja olemaan näiden perheenjäsenten kanssa. Ne, joilla ei ole perhe-elämän velvollisuuksia, voivat mennä työpäivän jälkeen kotiin, jota ei ole päivän aikana sotkettu, eikä siellä todennäköisesti odota nälkää kiljuvia ihmisiä. Silloin töistä poistuttua voi alkaa rentoutua. Meillä perheellisillä naisihmisillä kotiin mennään tekemään lisää työtä ja sitten joskus tämän työn loputtua saattaa olla hetki sitä rentoutumisaikaakin.

Toki tässä on menty jo sikäli eteenpäin, että muksut nykyään osaavat laittaa vähän ruokaa itselleen, eivätkä enää vaadi jatkuvaa seuranpitoa, kuten vielä joitain vuosia sitten. Tämä on jo helpottanut valtavasti arkea, mutta kovin helpolla ei vieläkään pääse.

Puoliso kyllä myös osallistuu ja tekee paljon juttuja, mutta eri syistä hänen on vaikea esimerkiksi hoitaa koulun tai viranomaisten asiointeja, eikä hän vieläkään ole oikein oppinut millaisia ruokia pitää ostaa ihan tavalliseen arkisyömiseen. Samoin kouluhommissa auttaminen on melko mahdotonta. Joten ei jää kuin yksi vaihtoehto. Välillä kyllä mietin, miten olen edelleen suunnilleen täysissä järjissäni kun kuormittavan työn päällä on vielä kuormittava perhe-elämä, eikä palauttavalle vapaa-ajalle aina tahdo löytyä aikaa. Ilmeisesti resilienssissä löytyy. Kun siis seuraavan kerran kauhistutte sitä, ettei toimitsija pääse paikalle, niin muistakaa, että mekin olemme vain ihmisiä ja meidänkin on syötävä, nukuttava, tehtävä kotiaskareet ja palauduttava. Näistä perustarpeista ja tehtävistä ei pääse irti edes vahvalla aatteella. Teemme kyllä sen, mihin pystymme!