Vanhuksista*
Olen aina pitänyt Merete Mazzarellan kirjoista. Hänellä on viehättävän suora ja selkeä tyyli, joka varmasti tosielämässä voi välillä johtaa kahnauksiin, mutta kirjoissa herättää mielenkiintoa. Tällä kertaa huomasin hänen Matkalla puoleen hintaan kirjansa.
Mazzarella kirjoitti aikoinaan viisikymppisenä kirjan vanhenemisesta ja elämän taitekohdasta. Tämän kirjan hän kirjoitti jäädessään eläkkeelle. Hiukan huvittuneena hän tarkastelee omaa aikaisempaa käsitystään vanhenemisesta ja miettii mitä hän muka keski-ikäisenä tiesi vanhenemisesta.
Mazzarella kuvaa vanhuuden ja eläkkeen historiaa. Ihmisethän ovat aina vanhentuneet, mutta yleistä vanhaksi elämisestä on tullut vasta hiljattain. Kun eläkejärjestelmien alkuaikoina eläkkeelle eli ani harva, on nykyään poikkeuksellista kuolla niin nuorena, ettei ehtisi eläkkeelle. Monet elävät yli 20 vuotta eläkeläisinä. Oma isotätini taisi ehtiä "nauttia" eläkettä noin 40 vuotta. Tästä seuraa yhteiskunnalle ongelma, jota on ratkottu nostamalla eläkeikää - tämä on se kuuluisa elinikäkerroin - ja toisaalta rohkaisemalla eläkeläisiä jatkamaan työssä käymistä. Jälkimmäinen näkyy erityisesti siinä, että vuodesta 2007 vuoteen 2018 Eläketurvakeskuksen julkaiseman tutkimuksen Eläkkeellä ja työssä mukaan vanhuuseläkkeellä työssäkäyvien määrä on lähes tuplaantunut. 2019 34 000 vanhuuseläkeläistä kävi edelleen töissä.
Eläkkeellä töihin eivät kuitenkaan aja ensisijassa pienet eläkkeet vaan pikemminkin hyvä kunto ja halu pysyä kiinni työelämässä. Mazzarellakin käsittelee tätä pyrkimystä kirjassaan ja kuvaa jo antiikin aikana esiintynyttä kipuilua eläkkeelle jäämisen yhteydessä. Ihminen joutuu miettimään paikkansa yhteiskunnassa uudelleen yhä edelleen siinä vaiheessa kun työskentely ei enää ole mahdollista tai siitä rohkaistaan luopumaan. Työ ei silloin enää voi olla elämän sisältö, ellei sitten pysy töissä, jolloin tätä luopumista ei joudu kohtaamaan.
Onko tässä kuitenkaan kyse pelkästään eläkeläisten ajatuksista ja asenteista? Ostan Mazzarellan ajatuksen siitä, että ei. Enemmänkin kyse on siitä, että nuoremmat ihmiset määrittelevät edelleen - he tekivät sitä jo antiikinKreikassa ja Roomassakin - sen millainen on kunnollinen vanhus. Tähän kuuluu tietenkin hyvästä kunnosta huolehtiminen (ei käy taakaksi), arvokas käytös (ei häiritse nuorempien suunnitelmia ja elämää) ja kaikkinainen harkitsevaisuus (ei mennä intohimosta naimisiin ja sotketa perintöasioita). Se, mitä vanhus itse haluaisi tehdä, jää toissijaiseksi. Hän menettää oikeuden päättää omasta elämästään, vaikka mitään kognitiivista estettä ei olisikaan.
Eli onko se nyt sitten mikään ihme, jos tuohon rooliin alistumisen sijaan pyrkiikin aktiivisesti pysymään edelleen täysoikeudellisten ihmisten kirjoissa? Minusta vika ei ole vanhuksissa vaan yhteiskunnassa ja sen asenteissa.
Yhteiskuntana olemme muuttuneet niin tuottavaksi, että meillä on hyvin varaa pitää huolta myös eläkeläisistä. Vaikka porvarit mielellään uhkailevat eläkepommilla, ei sitä kannata enää pelätä. Kyse ei ole rahan vähyydestä vaan siitä miten sitä jaetaan. Minusta ei ole liikaa vaadittu, että myös vaurauden mahdollistaneet työntekijät saavat mahdollisuuden viettää eläkeaikansa ilman pakollista työvelvoitetta. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisten tulee saada päättää tästä itse. Työ on edelleen nyt vanhuuseläkkeelle siirtyville usein ollut tärkeä elämän sisältö. Jos siitä halutaan pitää kiinni, on sen käytävä helposti ja ilman sen kummempia ihmettelyjä. Aikanaan vanhuuseläkkeelle yltävät nekin ikäluokat, jotka ajattelevat toisin. Saattaa hyvin olla, että he eivät enää halua työskennellä eläkkeellä ja sekin on ok. Oleellista kun ei ole se, mitä yhteiskunta vanhuksilta odottaa vaan se millaisen nämä itse haluavat vanhuudestaan tehdä. * Tässä lähden siitä, että vanhus on 65 vuotta täyttänyt. Tämä on vanhuuseläkkeen alaraja. Vielä 60-luvulla miesten keskimääräinen elinajanodote oli alle tämän. Nykyään monet vanhuuseläkettä saavat eivät tunne itseään vanhaksi, koska terveys ja toimintakyky on edelleen hyvä, eikä 80 vuoden ikään yltämistä voi pitää poikkeuksellisena. Yleensä ihminen ikänsä perusteella luokitellaan nykyään vanhukseksi noin 75 vuoden iässä.
Kuva PxHere