Suomalaiset ovat pettyneet

Kiitos Ylelle kolumneja kirjoittavalle Auli Viitalalle, että hän muistutti Anu Kantolan ja työryhmän mainiosta tutkimuksesta Kahdeksan kuplan Suomi. Tämä kirja jos mikä antaa avaimia ymmärtää miksi vaalitulos on sellainen kuin se on ja mitä todennäköisesti seuraavaksi tapahtuu.

Kuuntelin tämän kirjan ensimmäisen kerran jo noin puoli vuotta sitten, mutta nyt päätin kuunnella sen uudelleen etsien vastauksia siihen miksi suomalainen politiikka on juuri tällaista kuin se on. Kirjan avulla on mahdollista päästä kuulemaan sellaisten ihmisten ajatuksia ja käsityksiä maailmasta, joiden kanssa ei normaalisti tulisi juteltua. En esimerkiksi juuri tunne suurten yritysten johtopaikoilla työskenteleviä tai istu säännöllisesti iltaa muuttotappiokuntien syvien rivien kanssa. Tämän kirjan tekijät ovat kuitenkin tehneet tämän puolestani.

Monet asiat ovat mitä ilmeisemmin kaikille tärkeitä. Esimerkiksi hyvinvointivaltiota pidetään tarpeellisena ja sen rahoittamiseksi halutaan maksaa veroja, mutta toisaalta pelätään, että jotkut voivat käyttää sitä hyväkseen. Vaikka tutkimus toisensa perään on osoittanut, että esimerkiksi sosiaaliturvan alikäyttö on huomattavasti sen väärinkäyttöä yleisempää, istuu ajatus sossupummeista ilmeisen tiukassa. Osittain kyseessä voi olla näköharha, joka syntyy seuratessa lähikuppilassa istuvien pitkäaikaistyöttömien toimintaa. Siinä unohtuu, että he eivät suinkaan edusta kattavasti edes kaikkia pitkäaikaistyöttömiä, muista sosiaaliturvan saajista puhumattakaan. Toisaalta arvostelijoilta puuttuu usein omakohtainen kokemus vallankäytöstä, joka leimaa sosiaaliturvaa hakeneiden kokemusta. Ilmaisen rahan saaminen ei olekaan käytännössä niin helppoa kuin voisi kuvitella, eikä vapaa-aika ole niin ihanaa kun sitä leimaa huoli toimeentulosta. Tätäkin kirja hyvin avaa.

Minusta kirjan kattava teema on kuitenkin pettymys. Kaikki kuplat jakavat tuon kokemuksen, mutta ovat pettyneet hieman erilaisin tavoin. Rikkaimmat ovat pettyneitä siihen, että vaurauden mukana on tullut jatkuva kiire ja paine, ei suinkaan huolettomuutta. Keskiluokkaan kuuluvat ovat pettyneitä siihen, että tie näyttää usein nousevan pystyyn ja valuminen yhteiskunnan portailla alaspäin uhkaa jatkuvasti. Köyhimmät ovat pettyneet siihen, ettei heidän toimeentulonsa tunnu oikeasti kiinnostavan ketään. Syrjäseuduilla ollaan pettyneitä siihen, että varallisuus karkaa muualle, eikä esimerkiksi omakotitalo ole pysyvä sijoitus vaan muuttuu sekin rahankuluksi. Vaikka tekisi mieli muuttaa muualle, ei siihen välttämättä ole enää mahdollisuutta, kotiseudusta voi tulla ansa, josta ei pääse pakoon.

Eri kuplista käsin pettymystä kohdistetaan erilaisin tavoin. Syyllinen voi olla laiska ja ahne lähimmäinen, poliitikko, ulkomaalainen, kaupunkien punavihreä eliitti tai ilkeä sossun työntekijä. Minusta nämä kaikki ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän näköharhoja ja syntypukkeja, syyllinen on muualla.

Väitän, että suomalaiset ovat pettyneet kapitalismiin. Suomen tarina vauraana länsimaana on ollut äärimmäisen lyhyt. Synnyin itse 1974, jolloin Suomi aloitti todenteolla vaurastumisensa. 1990-luvun alkuun mennessä talouskasvu oli valtavan nopeaa ja ennen Neuvostoliiton romahtamista esimerkiksi tuloerot olivat tuolloin OECD-maiden pienimpiä. 90-luvun lama iski Suomeen poikkeuksellisen kovaa ja loi pohjan leikkauspolitiikalle, joka on jatkunut näihin päiviin asti vallitsevana politiikkana.

Talouden kasvu ei enää ole koitunut kaikkien hyväksi vaan varallisuus on alkanut keskittyä yhä enemmän. Siksi 2020-lukua leimaa tunne suuremmasta epäoikeudenmukaisuudesta kuin aikaisempia vuosikymmeniä. Vaurastuminen ei olekaan johtanut siihen, että yhteiskunnastamme olisi tullut reilumpi ja demokraattisempi, vaikka jotain sellaista kaikille vielä hetki sitten lupailtiin. Varallisuus on keskittynyt yhä harvempien käsiin ja huolimatta puheista siitä, miten talous ei olisi nollasumma peli, on käynyt ilmeiseksi, että yksityinen varallisuus on yleensä pois yhteisestä varallisuudesta. Jotkut suomalaiset ovat todella hyötyneet meidän muiden kustannuksella, mutta he eivät ole köyhiä tai tänne muualta muuttaneita.

Jotta hyvinvointivaltionkriisi voitaisiin ratkaista ja tunne oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta palauttaa, on pakko puuttua kaikkein rikkaimman desiilin terävimpään kärkeen. Suomalainen varallisuus löytyy sieltä. Eikä ratkaisukaan ole mitenkään uusi tai ihmeellinen. Varallisuuden tasaisempi jako edellyttäisi pääoma- ja tuloverotuksen yhdistämistä progressiiviseksi veroksi, eli Lipposen hallituksen aikanaan luoman keinottelua mahdollistavan järjestelmän purkaminen. Ei siis tarvita edes vallankumousta, verottaminen riittäisi. Epäilen vain, että näin radikaaliin ajatteluun ei Säätytalolla parhaillaan kokoontuvan porukan kantti riitä. He aikovat pitää kiinni leikkauspolitiikasta sen haitallisuudesta huolimatta ja sen päätöksen hinta tulee olemaan kaikille muille kuin rikkaimmalle promillelle kova.

Rikkaimmat ovat hyödyntäneet tilaisuutensa täysimääräisesti.