Sotalaivoja ja kukkivia omenapuita
Tänään huomasin pikku uutisen siitä, että Puolustusvoimain lippujuhla saa vieraakseen kaksi sotalaivaa. USS Gunston Hall, joka on 190-metrinen maihinnousussa käytettävä alus, ja 155-metrinen USS Gravely, puolestaan on Arleigh Burke -luokan ohjushävittäjä.
Eivät nämä Nato-alukset tietenkään tulleet vain ihastelemaan kukkivia omenapuita. Ne ovat osa Naton Baltops-sotaharjoitusta, jota tänä vuonna isännöi Ruotsi. Suomen rooli on tällä kertaa pieni. Olemme mukana seuraamassa toimintaa miinalaiva Uusimaan koulutuspurjehduksen kautta.
Suomen puolustusvoimat ovat olleet tästä sotaharjoituksesta kovin vaiteliaita. Osittain se varmasti johtuu siitä, että kun jäsenyysanomuksemme käsittely on pysähtynyt jo ennen alkamistaan Turkin vastustukseen. Suomen harmaa aika aiheuttaa harmaita hiuksia. Mutta joku voisi varmaan kysyä, että oliko pakko.
Minun omenapuideni värit haalistuvat sodanuhasta ja suurvaltojen uhittelusta toisilleen. Kaunis kevät saa teräksen harmaita sävyjä kun tiedän ydinaseiden olevan olemassa ja valmiuden niiden käyttöön olevan puheenaiheena pöydissä, joissa maapallon ohjaksia pitelevät harmaat miehet suunnittelevat seuraavia liikkeitään. Ei ole kovin mukavaa olla pelissä se moukka, joka uhrataan tarvittaessa. Moukalta ei kukaan kysy mitään kun se lähetetään etulinjaan.
Sen enempää Putin, Biden kuin Erdogankaan ei kohtaa päätöstensä seurauksia. Ne kantaa aina joku muu jossain muualla. Presidenteillä on vieläpä syytesuoja siltä varalta, ettei pelkkä valta riittäisi suojakuoreksi. Sodissa kuolevat ne joilla ei ole vaihtoehtoja. Heille sota kuvataan sankarillisena ja oikeana tekona. Kun tuo oikeutus karisee sodan raadollisessa todellisuudessa, jossa mikään julmuus ei ole vierasta, ei tekoja tee se, joka lähetti muut tappamaan vaan kaikki nämä uhrattavat moukat. Sotilaskoulutuksen tarkoituksena on muuttaa ihmisen normaalia toimintaa niin, että hän lakkaa ajattelemasta moraalisia kysymyksiä ja tyytyy toteuttamaan käskyjä. Sen mankelin läpikäynyt on periaatteessa valmis tappamaan ja mankelin toimintaa on jaksettu rakkaudella hioa jo vuosituhansia. Harvaan asiaan on niin paljon intoa ja tarmoa panostettu kuin armeijoihin.
Tuskin Uusimaankaan miehistössä olevat juurikaan ajattelevat olevansa osa koneistoa, jonka tavoitteena on tappaa ihmisiä. He taistelevat isänmaan tai kunnian puolesta ja tappavat vain vihollisia. Vihollinen kun ei ole ihminen. Lopulta ainoaksi tehtäväksi maailman johtajilla jää valita kuka kulloinkin valitaan viholliseksi, ketä kohti aseet käännetään. Ja jos siihen väliin jää siviilejä, ovat he sivullisia uhreja, eivät ihmisiä hekään.
Kabibi Tabu, 23-vuotias nainen menetti molemmat jalkansa ja 6-kuukautisen vauvansa miinan räjähdettyä Buniassa Kongossa. Kuva United Nations photos.