• Tiina Sandberg

Sori Hegel, se olikin Kant!

Filosofia on siitä hyvä harrastus ja kiinnostuksen kohde, että se pelastaa ihmisen oikeasti sellaisten perimmäisten kysymysten ääreltä, jotka todella syövät naista. Dialektiikan ihan parasta antia on ollut se, että sitä pohtiessa on voinut olla miettimättä sitä kaikkein pirullisinta ongelmaa: mitä tänään syötäisiin.


Kesällä pohdiskelin dialektiikan suhdetta ajatusharhojen kampittamiseen. (Jos et tiedä miten pieleen ajattelet koko ajan, niin kokeile lukea vaikka Johanna Vehkoon Valheenpaljastajan käsikirja. Se tosin on aika masentava, koska tajuat, että pieleen menee lopulta aina jossain kohtaa.) Dialektiikan avullahan on mahdollista tietoisesti lähestyä sellaisia asioita, joiden monimutkaisuus on haasta suoraviivaisia johtopäätöksiä rakastaville aivoillemme.


No minä nyt sitten silloin tulin ajatelleeksi, että olisiko Hegel aikoinaan huomannut nämä ajattelumme valuviat ja reagoinut niihin. Lueskelin sitten hänen teoksiaan (älä kokeile tätä, ellet ole jo kokenut filosofian käyttäjä), en tajunnut niistä juuri mitään ja luin vähän helpompia tekstejä, joissa ihmiset selittivät mitä Hegel luultavasti yritti sanoa. Tämän jälkeen ymmärsin, että ei Hegelillä oli tässäkin ihan oma logiikkansa.


Mutta sitten eilen aloitin Vesa Oittisen kirjan Marx ja moderni. Siitä valitsin alkupalaksi Marxin tavarafetisismiä käsittelevän luvun. Ja siinä se oli. Oittinen avasi tätä asiaa Kantista lähtien ja vertasi Marxin ja Kantin dialektiikan perusteita Hegelin versioon. Se olikin Kant, joka selvästi hahmotti pelkkään omaan järkeilyyn turvautumisen vaaran ja rajat. Hän osoitti Puhtaan järjen kritiikissään (Kevyt kirja tämäkin, vain 856 sivua) että empiiriset havainnot on huomioitava, jotta voi päätyä oikeaan osuvaan kritiikkiin ja analyysiin. Ja näinhän se juuri on. Kenenkään ei pitäisi luottaa omaan järkeensä, koska se väistämättä vie meitä harhaan. Subjektiivisemme on aina väistämättä objektiivista. Dialektiikka tuo käyttöön ajattelun työkalun, jolla on mahdollista ymmärtää, että asiat vaikuttavat moniin suuntiin ja jopa ristiriitaisesti. Kuitenkin totuuteen voi kurkottaa vain tämän monimutkaisuuden kautta, jonka aivomme yrittävät jatkuvasti pakottaa yksinkertaiseksi.


Tässä tarinassa on vielä sellainen herkullinen käänne, että minulle on vuosia kerrottu, että "Oittisen tekstit nyt ovat niin vaikeatajuisia". tämä on luonut jonkin alitajuisen esteen, enkä tosiaan ole tarttunut hänen kirjoihinsa aikaisemmin. Kuitenkin nyt näin tehtyäni huomasin, että sekä pidän hänen teksteistään, että ymmärrän niitä vaikeuksitta. Ymmärrykseni arvioija siis vain heijasti omia arvioitaan minusta itseeni, mennen siinä metsään. Tai sitten minulla on vain paha Dunning-Kruger. Mistäpä minä sen voisin tietää!



Marx & moderni, Vesa Oittinen, Niin ja näin, 2018.





60 views0 comments

Recent Posts

See All