Slummien planeetta
Olen lukenut nyt Mike Davisin Planet of Slumsia. Kyseessä on teos, joka kumoaa käsityksen siitä, että kaupungistuminen olisi ihmisten vapaaehtoinen valinta tai johtaisi heidän toimeentulonsa paranemiseen. Päin vastoin. Maailman kaupungeista suurimmat ovat yleensä myös köyhimpiä.
Aikoinaan kun Marx kirjoitti Pääomaansa ja teki sitä varten tutkimuksia Englannin proletaarien oloista yhdessä Engelsin kanssa, näyttäytyi kaupungistuminen kuitenkin myös työväenluokalle mahdollisuutena. Valtavasta sorrosta ja riistosta huolimatta Englantilaiset kaupungit kuitenkin vaurastuivat ja tämä toi mahdollisuuksia myös työntekijöiden tilanteen parantumiseen. Toki näistä piti aina taistella tiukasti, mutta olojen parantuessa syntyi myös kilpailua työvoimasta, mikä pehmitti lopulta tiukimpienkin kapitalistien asenteita.
Sen sijaan kehittyvien maiden suurissa kaupungeissa ei tätä näköalaa tällä hetkellä ole olemassa. Ihmiset muuttavat kaikkialla kaupunkeihin etsimään parempaa elämää ja mahdollisuuksia, joita maatalousalueilla ei ole. Maatalouden muutos on käytännössä erilaisin tavoin tehnyt elämän maaseudulla mahdottomaksi ja keskittänyt tuotannon suurille maanomistajille. Pienviljelijät eivät voi selviytyä kilpailusta näitä vastaan ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää muuttaa kaupunkeihin, vaikka samalla joudutaan luopumaan myös omavaraisuudesta ja heittäytymään markkinoiden armoille.
Kaupungeissa on toki tarjolla kaikenlaisia palkkatöitä, mutta nämä ovat harvoin hyvin palkattuja ja samaan aikaan ihmisten on selviydyttävä asumiskuluista, jotka moninkertaistuvat muuton yhteydessä. Kiinnostavaa on sekin, miten helposti ihmiset siirtyvät itse hyödyntämään muiden ihmisten tilannetta, mikäli tilaisuus siihen tulee. Omin käsin rakennetun hökkelin omistaja, joka onnistuu saamaan tontin hallinnan virallistettua, siirtyy sujuvasti vuokraamaan huoneita vielä heikommassa asemassa oleville. Ainoa tapa katkaista tämä kehitys on massiivinen tuettu vuokra-asuntotuotanto ja maan pitäminen kaupunkien tai valtion omaisuutena.
Slummit syntyvät siis vastaamaan majoituksen tarpeeseen. Niitä ei suunnitella, eikä niistä yleensä löydy juuri mitään palveluita. Esimerkiksi Quitossa Ecuadorissa suurin osa kaupungin slummeista on rakennettu niin korkealle, ettei kunnallistekniikkaa ole edes mahdollista rakentaa. tämä ei estä yhä uusien ihmisten hakeutumista alueille.
Kaupungistuminen ei siis maailman laajuisesti enää liity vaurastumiseen vaan köyhyyden lisääntymiseen. Tämä johtaa väkivaltaan ja sosiaalisiin ongelmiin, eikä ole näköpiirissä muutoksia, jotka kääntäisivät tämän kehityksen. Päin vastoin uusliberaali leikkaus ja tehostamispolitiikka, jota esimerkiksi Maailman pankki on pitänyt lainojen ehtona, on ollut omiaan vain pahentamaan tilannetta. N vähätkin palvelut, joihin slummien asukkailla on ollut pääsy, on usein karsittu pois talouden sopeutustoimien varjolla.
Slummit ovat siis kapitalismin epäonnistumisen eläviä muistomerkkejä ja todisteita. Davis kuvaa niiden kurjuuden perusteellisesti, mutta ei juurikaan anna vinkkejä siitä mitä nyt pitäisi tehdä.
Joitain vastauksia on mahdollista poimia siitä käsin miten tilanteeseen on päädytty. Ensinnäkin maaseudulle olisi luotava palveluita ja mahdollisuuksia, jotka sieltä nyt puuttuvat. Se vaatisi sitä, että maailman laajuisesti ruuan hinnasta suurempi osuus menisi paikallisille tuottajille. Reilu kauppa tätä tuskin yksin ratkaisee, mutta se on kuitenkin olemassa oleva ja toimiva malli, jota voitaisiin laajentaa. Sen avulla maaseutua olisi myös mahdollista kehittää.
Toisaalta slummien tilalle tulisi rakentaa asuntoja kaupunkien toimesta. Rahoitus olisi sinänsä mahdollista saada sisään muuttavilta vuokralaisilta, mutta poliitikoilla on harvoin kanttia asettua gryndereitä ja maanomistajia vastaan. Nämä kun hyötyvät maksimaalisesti juuri slummien ja muiden tyhjästä ponnistavien alueiden asukkaista. Slummeissa asuminenkaan ei suinkaan ole ilmaista, mutta maanomistajien ei tarvitse rakentaa sinne myöskään palveluita tai infraa. Tällä reseptillä voitot ovat huikeita. Ja huikeiden voittojen takia ollaan valmiita mihin tahansa. Moni poliitikko ei halua kokeilla ottaa selvää siitä onko näille toimille mitään rajaa. Tällaisessa tilanteessa lähinnä valtioilla olisi kykyä vastata painostukseen.
Kolmas iso ongelma on työpaikkojen luominen. Nykyinen globaali järjestelmä on varannut kehittyville maille paikan halvan työn ja raaka-aineiden toimittajina. Kumpikaan näistä ei varsinaisesti lyö leivillä. Työntekijöille ne merkitsevät surkeita ja vaarallisia työoloja, sekä olemattomia palkkoja. Hikipajojen avulla slummien ongelmaa ei ratkaista. Loppujen lopuksi köyhyyden kierre voidaan katkaista vain niin, että maailman talous rakennetaan uudelleen reilummalta pohjalta. Se tosin tarkoittaa meille länsimaisille ihmisille luopumista monista saavutetuista eduista muiden hyväksi. Emme esimerkiksi voisi enää nauttia puoli ilmaisista vaatteista tai elektroniikasta. Myös meidän eduksemme rakennetut kauppasopimukset olisi purettava ja neuvoteltava uudelleen niin, että kehittyvillä talouksilla olisi tarpeeksi suojaa talousmahteja vastaan ja siten kyky kehittää omaa talouttaan. Minusta tähän voidaan päästä vain purkamalla globaalia vapaakauppajärjestelmää. Sen vapaus kun on pääasiassa suurimpien pääomien vapautta jatkaa kasvamistaan. 99 prosenttia ihmisistä ei tuosta vapaudesta nykyään juuri hyödy, vaikka joutuukin maksamaan sen kustannukset niin taloudellisesti kuin esimerkiksi ympäristön tuhoutumisenakin.
Olisiko siis jo aika antaa tämän järjestelmän mennä?
Yksi keino parantaa ihmisten elinoloja on koulutus. Tässä jaetaan todistuksia Caracasissa Venezuelassa paikallisessa koulutuskeskuksessa ammatillisen koulutuksen suorittaneille.