• Tiina Sandberg

Olemmeko kielen vankeja?

Ja totta kai me olemme. Kysymys on retorinen ja varsinainen kysymys olisikin itse asiassa, miten paljon olemme kielen vankeja ja miksi. Tätä ryhdyin pohtimaan kun kuuntelin Michaeleen Doucleffin kiinnostavaa kirjaa Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja.


En tiedä onko sinulla lapsia. Jos ei ole, olet varmaan miettinyt, miksi vanhemmat eivät vain selitä lapselle miten häiritsevää on vaikkapa huutaminen kaupan kassajonossa. Jos olet, olet kokeillut tuota ja todennut, ettei se toimi. Ei taaperoa kiinnosta kuunnella luentoja kun nälkäkiukku pukkaa päälle. Kuitenkin on myös lapsia, jotka pystyvät jopa omatoimisesti rauhoittamaan itsensä ja aikuisia, jotka eivät lähde huutokisaan, jonka päätteeksi ihan kaikilla on paha mieli.


Kyse ei ole siitä, etteivätkö vanhemmat haluaisi lastensa käyttäytyvän hyvin ja ottavan muut huomioon. Ei sitä huutamista ole vanhemmankaan mukava kuunnella. Ei varsinkaan heidän. Syyllisyys pukkaa päälle. Tämä tunne oli tuttu myös Michaeleenille kun hän oli kokeillut muutaman vuoden äitinä olemista. Tutkija kun on, päätti hän tutkia niitä yhteisöjä, joissa vanhemmuus ilmeni vähemmän konfrontatiivisenä. Hän suuntasi tutkimaan lasten kasvatusta erilaisissa alkuperäiskansojen yhteisöissä.


En nyt listaa tähän kaikkia menetelmiä, joita kirjassa kuvataan. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa hankkia tämä teos. Siinä on mainioita työkaluja esimerkiksi uhmaikäisten kiukun taltuttamiseen. Sen sijaan tartun yhteen ajatukseen, joka johdatti minut pohtimaan tuota otsikon kysymystä.


Alkuperäiskansojen kommunikaatio lasten kanssa on nimittäin hyvin pitkälle sanatonta. Puhe on yleensä joko valmiiksi latautunutta tai ainakin antaa mahdollisuuden kerätä riitaan lisää kierroksia. Lisäksi sen tulkinta vaatii pieneltä lapselta, tai lapselta ylipäätään, sellaisia kognitiivisia taitoja, joita heillä ei vielä ole. Vaatimus rauhoittua, varsinkaan kovaan ääneen karjuttuna, harvemmin toimii aikuisellekaan, mutta lapsen kohdalla ei koskaan.


Sen sijaan lapset ovat erinomaisen hyviä lukemaan vanhempien eleitä ja olemusta. Siksi lapsen rauhoittaminen onnistuu esimerkiksi paremmin kun ensin saa itsensä rauhoitettua. Samoin he osaavat reagoida esimerkiksi katseeseen paremmin kuin sanoihin. Katseen kautta heille välittyy tieto vanhemman tunteista paljon tehokkaammin. Samoin pieni muutos ilmeessä välittyy ihmisten välillä usein paljon paremmin kuin sanoiksi puettu informaatio. Toki sanattomassakin viestinnässä on paljon puutteita, enkä nyt väitä, että puhe olisi tarpeetonta. Sen avulla on mahdollista välittää paljon enemmän informaatiota. Kuitenkin aloin pohtia sitä vaihtoehtoa, että tämä puheen painottaminen voi hyvinkin olla länsimaissa perua valistuksen ajan ihanteista. Ja ilmentää jälleen kerran älyn ylivaltaa tunteista. Puhetta yritetään käyttää tässä tapauksessa sellaistenkin ihmisten käytöksen ohjaamiseen, joilla ei ole vielä kognitiivisia valmiuksia ottaa sitä vastaan. Ei kolmivuotias kykene vielä kiukun puuskassaan pohtimaan muiden tunteita tai heille aiheuttamaansa haittaa. Samoin on jopa aikuisille vaikeaa hallita voimakkaita tunteitaan, joten miksi ihmeessä odotamme, että taapero sellaiseen kykenisi? Minusta ainoa syy tällaiseen oletukseen on tunteiden ohittaminen ja niiden ylivallan suhteessa ihmisen käytökseen kiistäminen.


Alkuperäiskansojen lähestymistapa - jossa puheen sijaan luotetaan enemmän vanhemman oman käytöksen hillintään, eleisiin ja katseisiin, sekä mahdollistetaan lapselle parempien käyttäytymismallien opettelu, hyväksyen sen, ettei taapero tai isompikaan lapsi kykene ymmärtämään ja käsittelemään monimutkaisia sanallisia ohjeita - ohittaa monta ongelmaa, joihin länsimainen vanhempi törmää.


Kun näistä tekniikoista lukee, tulee monessa kohtaa mieleen, että samat keinot toimisivat mainiosti myös aikuisten keskinäiseen kommunikaatioon. Siinäkin moni konflikti ottaa lisää kierroksia nimenomaan puheesta, sen sävyistä, yksittäisistä sanoista tai oletetuista tarkoitusperistä. Monesti olisi paljon helpompaa kaikille, jos puheenvuoron sijaan otettaisiinkin pieni hiljainen hetki, jonka aikana tunteet ehtisivät tasaantua ja jatkettaisiin kiistojen selvittelyä vasta sen jälkeen. Aion jatkossa soveltaa tätä tekniikkaa puheenjohtaessani kokouksia niin, että passitan kokousväen välillä vaikka kahville ja jatkan asian käsittelyä vasta sitten kun väki on saanut mahan täyteen pullaa ja kahvia. Tunteiden yli kun ei puheella yleensä pääse aikuistenkaan kesken.


Näidenkin vesseleiden kanssa on ollut tunteet pelissä moneen kertaan.

53 views0 comments

Recent Posts

See All