Mitä opimme Afganistanista?

Olen viime aikoina pohtinut sitä, millaista keskustelua käytiin Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin (pyynnöstä tai ei tätä en nyt tässä sen enempää käsittele) ja mitä siitä seurasi maailmanpolitiikalle. Minusta tässä on paljon asioita, jotka todellakin muistuttavat toisiaan ja voimme sen avulla ennustaa myös Ukrainan tilanteen vaikutuksia pidemmällekin tulevaisuuteen.

Ensinnäkin ne syyt, joilla Neuvostoliitto puolusti ratkaisuaan, ovat hyvin samanlaisia kuin mitä Venäjä tällä hetkellä käyttää Ukrainan sodan perusteluna. Yhdysvaltain läsnäolo ja aseman vahvistuminen, epäily siitä että Afganistanin/Ukrainan johto olisi Yhdysvaltain hallinnassa ja tietenkin alueen levottomuus. Samoin tilanteessa pohdittiin niin poliittisia kuin puolustuksellisiakin näkökohtia ja monet armeijan edustajat olivat vähemmän innokkaita ryhtymään toimenpiteisiin, koska arvioiden mukaan kyse ei olisikaan kovin helposta toimenpiteestä.

Miten Afganistanin tilanne sitten näkyi suomalaisessa keskustelussa? Ensinnäkin se herätti keskustelun siitä, että koska Afganistan oli Neuvostoliiton rajavaltio, olisi seuraava looginen hyökkäyskohde Suomi. Kirjassaan Rautaesiripun varjossa: Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 - 1990 Mari Luukkonen kuvaa tätä tilannetta. Tilanne palautti Kekkosen mieleen vuoden 1968 tapahtumat ja hän ennakoi keskustelua, jossa alettaisiin spekuloida Neuvostoliiton mahdollisilla siirroilla Suomen suhteen. Neuvostoliiton joukkojen liikkeet itärajan takana otettiin tarkempaan seurantaan.

Maailmanpolitiikassa suurin muutos oli se, että Yhdysvaltojen presidentti Carter tajusi vasta Neuvostoliiton toimien jälkeen miten jännittynyt tilanne suurvaltojen välillä todella oli. Tämä sopii myös Ukrainaan ja Bidenin hallintoon. Tästä tilanteesta alkoi kylmän sodan kuumin vaihe ja siihen liittyi muun muassa Puolan turvallisuustilanteen heikkeneminen 1980-luvulla ja tietenkin Irakin ja Iranin välille 1980 puhjennut sota

Suomessa ei virallisesti ryhdytty toimiin, mutta kulisseissa keskusteltiin eri tahojen kanssa maan turvallisuudesta ja siihen kohdistuvista uhista. Neuvostoliiton vastaus oli aloittaa keskustelu Suomen strategisesta sijainnista etenkin Nato-maa Norjan suhteen ja sen mahdollisten toimien kohdistumisesta Neuvostoliittoa vastaan Kalottialueella. Tasapainoilu puolueettoman maan ei ollut helppoa, mutta se asetettiin etusijalle.

Jännitteiden liennyttämiseen panostettiin tosissaan, koska sotilaalliset uhat olivat ilmeisiä. 1980-luvulla olikin lukuisia läheltä piti tilanteita, jolloin ydinsodan puhkeaminen jäi yksittäisten ihmisten varaan. 1983 Stanislav Petrov jätti tekemättä hälytyksen, vaikka näki tutkassaan 5 ydinaseeksi tulkittavaa kohdetta. Hän kuitenkin järkeili, ettei kukaan aloittaisi ensi-iskua vain viidellä ohjuksella vaan niitä olisi vähintäänkin satoja. tästä syystä hän ei tehnyt ilmoitusta, joka olisi todennäköisesti aloittanut totaalisen ydinsodan. Samana vuonna Pohjois-Euroopassa järjestetty Able Archer 83 -sotilasharjoitus sai myös Neuvostoliiton valmistautumaan ydinhyökkäykseen sotaharjoituksen todentuntuisen ydinaseskenaarion takia. Onneksi tämä havaittiin lännessä, eikä tilannetta provosoitu enempää vaan sen annettiin lientyä.

Joka tapauksessa 1979 tapahtumien seuraukset maailmanpolitiikassa näkyivät pitkälle 1990-luvulle ja ne innostivat myöhemmin myös Putinia, joka halusi palauttaa Afganistanissa palvelleiden sotilaiden maineen, sekä puolustaa tuon operaation oikeutusta. On aivan varmaa, että tämän proxy-sodan varjo ulottuu myös Ukrainaan. Tässä vaiheessa olisikin syytä ymmärtää miten pitkälle ulottuvia ja vaarallisia vaikutuksia jännitteiden kiristämisellä on. Ukrainan sotaa ei enää kenenkään ole mahdollista voittaa. Sen kielteiset vaikutukset osuvat kaikkiin, eniten tietenkin ukrainalaisiin, joiden maa on suurvaltojen taistelukenttänä. Suurin vaara on kuitenkin edelleen se, että ota laajenee ja vetää mukaansa myös monta muuta valtiota.

Suomen kannattaisi edelleen miettiä hyvin tarkkaan sitä hintaa, joka puolueettomuudesta luopumisella vääjäämättä on. En usko, että jännitteiden lisääminen voisi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että riskimme itsekin päätyä suurvaltojen välisen taistelun areenaksi kasvaa. Siinä tilanteessa jäisimme vääjäämättä maksajiksi riippumatta siitä, millaisiin sopimuksiin olisimme sitoutuneet. Hinta olisi sellainen, ettei sitä kannata maksaa.

Afganistania miehitti myöhemmin myös USA ja Suomikin osallistui Nato-vetoiseen operaatioon. Rauhaa tai demokratiaa ei kuitenkaan saatu aikaan vaan tälläkin hetkellä maata uhkaa välitön nälänhätä. Kuva Pixnio.