Missä menee turvatakuun raja?
Tällä hetkellä Nato-keskustelussa annetaan ymmärtää, että Naton jäsenenä saisimme pitävät turvatakuut. Kuten muissakin takuissa, on tässäkin ehtoja, eikä se ole niin varmaa miten niitä tulkitaan. Ukrainan tilanne kertoo tästä paljon.
Ukrainan lähentyminen Naton suuntaan sai vauhtia 2018, jolloin järjestö lisäsi Ukrainan jäseneksi pyrkivien maiden listalle ja vuonna 2019 Ukraina muutti perustuslakiaan niin, että sekä Naton että EU:n jäsenyyksistä tuli maalle prioriteetti. Tämän jälkeen maan suunta oli selvä.
Volodomir Zelenskyin kaudella Ukraina jatkoi määrätietoista etenemistä kohti jäsenyyttä. Ukraina esimerkiksi asetti tavoitteeksi Naton jäsenehtojen täyttämisen ja pyysi Natolta apua tämän tavoitteen saavuttamiseksi. 2020 Stoltenberg vahvisti, että Ukraina oli lisätty virallisten jäsenkandidaattien listalle. Kesäkuussa 2021 hän puolestaan vahvisti, että Ukrainasta tehdään MAP (Membership Action Plan) maa, eikä Venäjä kykenisi estämään maan pääsyä järjestön jäseneksi.
Tammikuussa 2022 joukko republikaanien senaattoreita yritti saada läpi virallisen päätöksen siitä, että Ukrainan status jäseneksi pyrkijänä mahdollistaisi sen, että USA pystyi solmimaan sen kanssa sopimukset merkittävistä sotilaallisen koulutuksen projekteista ja asekaupoista. Tämä olisi vahvistanut sotilaallisen yhteistyön volyymia, joka USA:n ja Ukrainan välillä oli ollut jo vuosia.
(Naton ja Ukrainan suhteista voit lukea lisää täältä.)
Helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Nato teki hyvin nopeasti päätöksen olla sekaantumatta sotaan. Se laski, ettei Ukrainan puolustaminen olisi mahdollisen suursodan tai ydinaseiden käytön riskin arvoista. Vaikka Ukrainalle oli jo toistakymmentä vuotta luvattu tukea ja yhteistyötä, tämä lupaus jäi lunastamatta. Voisi sanoa, että Ukrainan johdolla oli syytä uskoa Naton tulevan hätiin, mikä lisäsi heidän itsevarmuuttaan ja riskinottoa ulkopolitiikassaan. Tällä mitä todennäköisimmin oli osuutta sodan syttymiseen ja vielä suuremmassa määrin sillä, miten Nato ohitti Venäjän uhkaukset lähentymisen seurauksista.
Oleellisinta tässä kuitenkin on se, miten Nato arvioi riskin sotaan liittymisestä ja miten se nopeasti veti tukensa Ukrainalta. Ukrainan puolustamisen sijaan prioriteetiksi valittiin sodan eskaloitumisen mahdollisuuden minimoiminen. (Mikä mielestäni olikin erinomaisen järkevä päätös) Kun nyt tiedämme miten Ukrainan kävi tosipaikan tullen, on syytä miettiä, miten tukevia olisivat Naton lupaukset Suomen kohdalla mahdollisen sodan syttyessä. Vaikka Suomi olisikin Nato-maa, ei mikään pakottaisi Natoa luopumaan harkinnasta meidänkään suhteemme. Loppujen lopuksi merkitystä ei olisi yksittäisen maan tilanteella vaan laajemmalla tilanteella. En usko, että meitä puolustettaisiin yhtään Ukrainaa aktiivisemmin, vaikka statuksemme olisikin Naton jäsen. Siksi parasta ulkopolitiikkaa olisikin edelleen kaikin keinoin pitää yllä rauhaa, jolloin asiaa ei tarvitsisi milloinkaan testata.
Näin läheiset välit eivät olisi Suomelle edulliset. Kuva Nato