Mihin Natoa oikeastaan tarvitaan?

Mitä enemmän olen viime päivinä seurannut Naton ympärillä käytävää keskustelua ja sen argumentteja, sitä enemmän olen alkanut miettiä sitä, mihin tuota sotilasliittoa oikeastaan tarvitaan. En aio nyt tässä kirjoittaa kylmästä sodasta ja Naton historiasta vaan mietin suomalaista poliittista keskustelua. Mitä jäsenyydellä tavoitellaan poliittisessa pelissä?

En ole vielä löytänyt läheskään kaikkia vastauksia, mutta ainakin suunta alkaa hiljalleen hahmottua. Ensinnäkin on selvää, ettei Nato-jäsenyys toisi Suomelle mitään sellaista extra-turvaa, jota meillä ei jo olisi muutenkin. Suomella on jo turvallisuussopimuksia useiden valtioiden kanssa. Niiden kautta mukana on myös ydinasevaltoja, kuten Britannia. Yhdysvalloista olisi hankala toimittaa Suomeen apua mahdollisen hyökkäyksen sattuessa, joten eurooppalaiset kumppanit ovat tässä merkittävämpiä.

Toisekseen Nato-sopimuksen viides artikla, jolla puolustuksellisia hyötyjä perustellaan on epämääräinen ja tositilanteessa myös armottoman hidas. Samalla kun tuolla pykälällä perustellaan Natolta saatavaa apua, käytetään sitä myös perusteena sille, ettei Suomen tarvitsisi osallistua kaikkiin Naton operaatioihin. Schrödingerin turvatakuu on yhtä aikaa voimassa ja ei ole. Se nimittäin vaatii jokaisessa jäsenmaassa parlamentaarisen käsittelyn, joka venyy helposti kuukausien mittaiseksi samaan aikaan kun Natossa laskettu aika sille miten pitkään Suomi kykenee yksin puolustautumaan on päiviä tai korkeintaan muutama viikko.

Ja jos nyt joku hihkaisee, ettei Ukrainallekaan annettu kovin hyvää ennustetta, niin pitää paikkansa. Sillä oli kuitenkin puolellaan isompi kokonsa, joka antaa tarvittavaa strategista syvyyttä, että toimivat huoltoyhteydet länteen. Suomella ei ole näistä kumpaakaan. Esimerkiksi joukkojen siirtäminen tänne olisi erittäin vaikeaa, koska Venäjä pystyy halutessaan pommittamaan koko Suomen aluetta ja haittaamaan vakavasti myös Suomelle elintärkeitä merikuljetuksia.

Kolmantena strategisesti tärkeänä asiana, jota emme voi muuttaa, on Muurmanskin ja Pietarin sijainti. Molemmat ovat Venäjälle tärkeitä kohteita, joita sen on suojattava säilyttääkseen sotilaallisen toimintakykynsä. Kumpaakaan ei voi siirtää, joten niiden suojaamiseen tarvitaan rauhoitettu Pohjola. Toistaiseksi näin on ollut, mutta Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys muuttaisi asioita merkittävästi huonompaan. Tällä ei voi olla kuin negatiivisia vaikutuksia turvallisuuteemme.

Suoria positiivisia vaikutuksia en ole toistaiseksi löytänyt kuin sen oletuksen, että Venäjä ei haluaisi hyökätä Natoa vastaan. Mikään ei kuitenkaan estä Venäjää tulemasta siihen johtopäätökseen, ettei Natolla ole loppujen lopuksia sen enempää halua Suomen puolustamiseen kuin Ukrainankaan. Tällöin tämä argumentti ei enää pätisi.

Nato-kortti on ollut Suomen kädessä valtti. On kuitenkin myös se mahdollisuus, että pelaamme sen ja se osoittautuukin täysin toimimattomaksi. Ikuiseen jäsenhakemuslimboon jumittuminen olisi varmasti kaikkien mielestä huonoin vaihtoehto. Se on kuitenkin täysin mahdollista, koska jäsenyyden saaminen edellyttää yksimielisen päätöksen, eikä Nato-mailla ole sellaista kiirettä kuin Suomella. Ne eivät ole istumassa tähänkään nuotioon omalla takamuksellaan. Arvatkaa kuka on?

Mikä siis on se suuri ajuri, joka ajaa meitä kohti Natoa? Se on mielestäni ainoastaan halu liittoutua yhden suurvallan kanssa seurauksista välittämättä. Kyse ei ole sotilaallisesta tai kylmän rauhallisesti harkitusta kannasta vaan halusta kuulua epämääräiseen länteen ja sitä kautta sitoa Suomi Yhdysvaltoihin. Pelottavaa tästä tekee se, ettei tällainen ratkaisu ole juuri koskaan osoittautunut toimivaksi strategiaksi. Yhdysvaltoihin luottaneet ovat kerta toisensa jälkeen saaneet huomata sen epäluotettavaksi kumppaniksi. Tosi paikan tullen se katsoo vain omaa etuaan ja siinä tilanteessa voi Suomi huudella sopimuksista niin paljon kuin haluaa ilman että sillä olisi mitään merkitystä.

Kuva John Hain, Pixabay.