Metsää puilta
Olen törmännyt usein siihen, että ihmisillä on vanhentuneita käsityksiä siitä missä tilassa suomalainen luonto on. Se on inhimillistä, sillä ainakin itse olen viettänyt aikaa luonnossa eniten kun olin vielä koululainen. Siitä on 30 vuotta aikaa. Ne hömötiaiset hävisivät jo kauan sitten.
Voin edelleen sulkea silmäni ja lähteä kotitalomme pihasta kulkemaan jykevään kuusikkoon, jossa sammal oli kuin vihreä matto ja puut kurkottivat kohti taivasta. Tunsin ne metsät kuin omat taskuni, koska olin kulkenut niissä niin kauan kuin muistin. Tiesin täsmälleen missä kohtaa kasvoi mitäkin ja millaisia eläimiä niissä liikkui. En koskaan pelännyt metsää vaan menin sinne viettämään rauhassa aikaani. Vain katsomaan mitä tänään voisi löytyä tai vaikkapa syömään mustikoita tai keräämään pari sientä.
Sitten joskus 90-luvulla metsiin alkoi ilmestyä aukkoja. Aluksi niitä kauhisteltiin. Myllätyt ja äestetyt aukot näyttivät kammottavilta metsissä, jotka olivat saaneet olla kauan rauhassa. Mutta toisaalta oli helppo uskoa, ettei yksittäinen aukko siellä täällä olisi metsälle uhka. Ne toivat vaihtelua ja tarjosivat parin vuoden päästä usein mainion vadelmasadon tai korvasieniä.
Mutta kun aikaa kului, aukot kasvoivat ja lisääntyivät. Lopulta kaatuivat myös ne metsät, jotka ovat nyt enää minun ja muiden niissä kulkeneiden muistoissa. Kun tänä kesänä kävin pitkästä aikaa katsomassa kotikulmia, oli aukkoja siellä missä ennen oli järeää puustoa ja entiset aukot olivat kasvaneet nuoriksi metsiksi. Maisema oli kääntynyt nurin, enkä usko, että hömötiaiset enää löytäisivät talipallolle.
Onnekseni kasvoin myös lähellä Lauhanvuoren kansallispuistoa. Sen metsät ja rinteet ovat sentään edelleen siellä. Olen niille ja ne aikoinaan säästäneille päätöksille ikuisesti kiitollinen. Niissä metsissä voin kävellä ja kokea ne tutuiksi ja juuri sellaisiksi kuin ne muistinkin. Onpa niiden maisemiin muuttanut tässä välissä myös uusia asukkaita. Ensimmäinen metsäpeura satoihin vuosiin Länsi-Suomessa syntyi vuosi sitten keväällä Lauhassa.
Mutta se vanhentunut käsitys luonnontilasta, se on vaarallista. Se saa ajattelemaan, ettei sillä ole väliä että lintuja tai nisäkkäitä metsästetään. Kyllähän luonto sen kestää. Vaan kun ei kestä. Metsäjäniskanta on taantunut 34 vuoden seurantajaksolla alle puoleen. Sen tilaa on vienyt rusakko, joka pärjää paremmin ihmisen muokkaamassa metsässä. Metsäjänis kun tarvitsisi sen metsän. Metsokannat tapasivat vielä 1940-luvulla kasvaa niin suuriksi, että linnut kerääntyivät monisatapäisiksi parviksi, jotka lähtivät vaeltamaan kannan paisuttua liian suureksi. Ne lensivät esimerkiksi Suupohjassa meren yli Ruotsin puolelle. Koska olet viimeksi nähnyt yhtä useamman metson muualla kuin soitimella? Se, että metsäkanalintujen kanta on viime vuosina hiukan vahvistunut, ei tarkoita että se olisi lähelläkään noita vuosia. Metsästys tappaa kannasta 15 prosenttia vuosittain, mitä ei voi pitää merkityksettömänä tekijänä.
Ylipäätään käsitys Suomesta koskemattomien metsien maana on satua. Meillä ei käytännössä ole enää ollenkaan koskematonta metsää, joten arvokkaimmista metsistämme puhuttaessa on pakko määritellä mukaan lähes luonnontilaiset metsät.
Nyt kun energiakriisi kasvattaa paineita hakkuisiin yhdessä Venäjältä hakatun puun tuontikiellon kanssa, on syytä muistaa, ettei puukaan ole hyvä ratkaisu energiantuotantoon. Se kyllä kasvaa, mutta meidän metsämme eivät enää kestä näitä jatkuvia hakkuita. Ne tarvitsisivat aikaa toipua ja ennen kaikkea niiden pitäisi pystyä muodostamaan laajoja yhtenäisiä alueita, jotka mahdollistaisivat metsälajeille normaalit siirtymät ja levittäytymisen, jonka hakkuuaukot ovat monessa paikassa estäneet.
Oma keinoni taistella sellumyllyjä vastaan on Luonnonperintösäätiö. Se ostaa metsiä suojellakseen ne lopullisesti. Minunkin rahoillani on pieniä palasia luontoa saatu pelastettua ja se on ehkä yksi merkittävimmistä asioista, joita olen elämässäni saanut aikaan. Ihmiskunnan yhteistä perintöä, jonka arvo voi tulevaisuudessa olla mittaamaton.
