Maailma järisee

Muutokset mahdollistuvat kun tavallisen elämän ja toiminnan perustukset horjuvat. Kriisissä on muutoksen mahdollisuus juuri siksi, että kriisi muuttaa pelin sääntöjä. Valitettavasti tämän tietävät kaikki, jotka haluavat manipuloida yhteiskuntia omien tarkoitusperiensä mukaan.

On hirvittävän suuri kiusaus ajatella elävänsä historiallisten mullistusten aikaa. Onhan tässä kärsitty ensin koronasta ja nyt tuli tämä sota. Sellaista ei ole tapahtunut keski-ikäisten ihmisten elinaikana, eli siis koskaan. Tosiasiassahan tämmöistä on ihmiskunnan historiassa tapahtunut aivan alvariinsa. Sekä kulkutaudit että sodat ovat historian kaurapuuroa. Kumpikaan ei oikeastaan kiinnosta ketään, ellei niistä sitten ole sattunut paisumaan jotain ennennäkemätöntä, jolloin ne todella pääsevät historioitsijoiden jännien asioiden listalle.

Toistaiseksi kumpikaan, korona tai Ukrainan sota, ei näytä saavuttaneen tätä historiallisen merkkipaalun asemaa. Joitain muuta ne ovat silti saaneet aikaan. Ne ovat mahdollistaneet isot poliittiset paradigman muutokset.

Korona opetti, että maailman talous on totta tosiaan, monimutkainen ja hauras järjestelmä, jossa kaaosteorian perhosefektit ovat täyttä totta. Jos jokin pieni mutteri ei olekaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, koska joku on ajanut laivansa kanavaan poikittain, kontteja ei riitä tai kiinalaiset eivät menekään töihin, niin isoja juttuja jää tekemättä. Sitten kaikki menee jumiin ja sotkun purkaminen on hankalaa. Miettikää vaikkapa niitä puolijohteita.

Sota on aiheuttamassa ihan vastaavan häiriön, mutta vielä isommassa mittakaavassa. Ei maailmantaloudesta voi vain sulkea pois viidennestä ja odottaa asioiden toimivan kuten ennenkin.

Mutta niihin järistyksiin.

Korona opetti ihmisille, että heidän liikkumisen vapauttaan voidaan rajata ja arkeaan ohjata isolla kädellä. Epidemian kannalta se oli täysin perusteltua, mutta on totta, että kriisitietoisuutta käytettiin arveluttaviin asioihin, esimerkiksi nyt vaikkapa hoitajien ja varhaiskasvatuksen henkilöstön oikeuksien polkemiseen viemällä muun muassa oikeus työtaiteluihin ja sitten perumalla palkankorotukset. Tämä on väärin, eikä se olisi mennyt läpi ilman kriisiä. Nyt kun on toinen kriisi ja samat neuvottelut, ei ole mikään yllätys, että poikkeusaikaan vedotaan jälleen. Eihän näin nyt hitto soikoon voi jatkuvasti tehdä!

Meidät on myös totutettu siihen, että annamme rahoitusta vähän sinne ja tänne sen mukaan missä nyt juuri sillä hetkellä eniten tarvitaan. Kustannustukea kritisoitiin aiheellisesti siitä, miten se kohdistui isoihin yrityksiin ja suosi niitä. Tämä ohitettiin ja asiaan kai palataan sitten joskus. Milloinhan se mahtaa olla?

Nyt sama tehdään maatalouden kanssa. Keskustan tukipaketista puuttuvat elementit, joilla puututtaisiin maatalouden isoihin ongelmiin. Tuet siis tulevat hyödyttämään niitä, joilla on isot tilat ja liikevaihdot. Heillä olisi usein muitakin keinoja, mutta koska he ovat äänekkäitä, saavat he kriisin perusteella tukensa. Pienemmistä tuottajista ei sitten kanneta niin paljon huolta.

Minusta pitkällä aikavälillä merkittävin järistys on kuitenkin tapahtunut turvallisuuspolitiikassamme. Suomalaisten Nato-kannat on saatu heilahtamaan päinvastaisiksi kuin ennen. Tässäkin kriisivaikuttaminen on tärkeässä roolissa. Jäsenyydessä haluttaisiin edetä kun kansa on vielä säikähdyksissään, eikä malta ajatella asiaa pidemmällä tähtäimellä. Onneksi sentään Ruotsissa laitettiin jarru päälle, mikä ei voi olla vaikuttamatta meidänkin kantoihimme. Irtautuminen puolueettomuuspolitiikasta olisi typeryyden multihuipentuma, mutta säikähtäneiltä ihmisiltä ei voi vaatia analyyttistä ajattelua.

Onneksi kuitenkin jotkut edelleen jaksavat ajatella. Päätin laittaa tänään Kati Juvalle kiitokset erittäin järkevästä mielipidekirjoituksesta, jonka hän oli saanut läpi Helsingin Sanomien mielipiteisiin. Nato-jäsenyyden kanssa ei pidä hötkyillä, eikä läheskään kaikkia huonoja puolia ja seurauksia, mitä siitä seuraa, ole vielä käsitelty. Toivottavasti muutkin kuin Kati saavat äänensä kuuluviin.