• Tiina Sandberg

Lokkeja näkyvissä

Toimiston viereisen talon katolla pesii lokki. Sen huomaa kiljumisesta ja yleisestä ärhentelystä. Työkaverit joutuvat hyökkäysten kohteeksi, mutta itse olen jo ajat sitten tehnyt rauhan tämän pariskunnan kanssa, joten me vain tervehdimme toisiamme.


Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut, että olen kasvanut lintujen keskellä. Meillä oli aina siipikarjaa. Kalkkunoita, kanoja, ankkoja ja hanhia. Vietin aikaa niiden kanssa paljon kun olin pieni. Oli ihmeellistä seurata pikkuisten hahtuvapalleroiden kasvamista ja toikkarointia. Toisaalta sitten teurastuksista en pitänyt ollenkaan. Se oli ensinnäkin raskasta, pölyistä hommaa ja oli inhottavaa viedä eläimet tapettaviksi. Mieluummin olisi antanut niiden elää, mutta minulla ei ollut valtaa siihen päätökseen.


Tuossa välissä ehdin kuitenkin oppia paljon linnuista. Niiden ymmärtäminen vaatii hiukan enemmän paneutumista kuin nisäkkäiden havainnointi, koska niiden ilmeet ja eleet eivät ole samanlaisia kuin nisäkkäillä. Nykyään näen kuitenkin heti linnusta onko se varautunut, rento, sairas tai terve. Osaan myös välillä hahmottaa mistä mikäkin tunnetila milloinkin johtuu. Lyhyesti sanottuna pidän linnuista. Hitchcock saa pitää kauhuleffansa, minua eivät linnut pelota. (Pienennä kalkkunoiden kanssa oli kyllä välillä helisemässä.)


Tämä lintusympatia auttaa minua nyt kun lokeilla on tuo pesä tuossa. Olen päättänyt pysyä väleissä. En tuijota vihaisesti, en ärhentele. Jos puhun, juttelen leppoisasti, sillä äänensävyni todennäköisesti ymmärretään, vaikka sanoja ei. Linnut ovat yllättävän hyviä tunnistamaan ihmisiä, vaikka me emme yleensä tunnista lintuyksilöitä. Ne erottavat esimerkiksi sukupuolet toisistaan ja tekevät oletuksia, kuten sen että miehistä on yleensä enemmän harmia. Tästä on minulle etua. Kuulun niihin vähemmän vaarallisiin ihmisiin.


Kun poikaset lähtevät pesästä, en tietenkään luota siihen, etteikö innokas emo voisi käydä kimppuun. Katselen siis ympärilleni etten tule yllätetyksi. Linnuthan koittavat tehdä hyökkäyksen selän takaa.(Ne mitä ilmeisemmin tietävät etteivät nisäkkäät näe taakseen, toisin kuin linnut.) En kuitenkaan provosoi huitomalla tai kiljumalla, enkä jää keskelle pihaa ihmettelemään.


Yleensä parin päivän päästä minun sallitaan jo tuijotella poikasia melko läheltä ja silloin minä alan laskea niitä ja huolestua niiden selviämisestä. Valitettavasti kaupunkilintujen elämä on täynnä vaaroja ja ihmiset ovat niistä vaaroista suurin. Eli oikein teette lokit kun pidätte ihmisiä kaukana pesästänne ja poikasistanne. Meihin ei todellakaan voi luottaa!



Kuva Hietaparta Pixabay.

20 views0 comments

Recent Posts

See All