• Tiina Sandberg

Ihmisiä ja eläimiä

Keskustellessaan somessa huomaa usein, että omat mielipiteet eivät todellakaan edusta valtavirtaa. Eivät edes silloin kun ne perustuvat koeteltuun tutkimustietoon. Minulle näin kävi tällä viikolla keskusteltaessa eläinten lopettamisesta.


Keskustelun herättäjänä oli tällä kertaa Tiina Raevaaran ihana kirja Minä, koira ja ihmiskunta. Siinä kirjailija käsittelee ihmisten ja koirien suhdetta sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla ja yhdessä tekstissä käsittelee myös eläinten lopettamisen kysymyksiä ja sitä miten eläinten lopettamisen kynnys on usein matala.


Tämä on teema, johon olen nyt lyhyen ajan sisällä törmännyt useamminkin. Sitä käsitteli myös esimerkiksi Elisa Aaltola kirjassaan Esseitä eläimistä. Hän tuo esiin sen, että Suomessa etenkin koirien lopettaminen on paljon normaalimpi toimintatapa kuin monessa muussa eurooppalaisessa maassa. Hän pohdiskelee asiaa siltä kannalta, että tämä voisi johtua eläinten hyödyllisyyden korostamisesta. (Aito luterilaiseen henkeen, jos minulta kysytään.) Meillä on esimerkiksi aivan tavallista, että terve ja nuori metsästyskoira lopetetaan siksi, että se ei osoita tarpeeksi riistaviettiä. Raevaara puolestaan lähestyy asiaa eläinten tunteiden kautta. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että eläinten (varsinkin nisäkkäiden) tunnemaailma on samanlainen kuin ihmistenkin. Tästä lähtökohdasta on aiheellista kysyä miksi sairaan eläimen lopettaminen nopeasti, ennen kuin se ehtii kärsimään, on niin tärkeää. Toki, mikäli kipu on kova, eikä keinoja sen lievittämiseen ole, on ratkaisu ymmärrettävä. Usein kuitenkin esimerkiksi kipulääkkeet toimivat ja ihmisen ollessa kyseessä niitä varmasti käytettäisiinkin. Miksi eläin ei useinkaan saa tuota mahdollisuutta? Entä mikä epämukavuuden taso ihan oikeasti on sellainen, että se ylittää elämästä nauttimisen? Aika monella meistä ihmisistä on kaikenlaista kremppaa. Minulla esimerkiksi on astma ja siihen pysyvä lääkitys. Lisäksi polveni kipeytyvät helposti, mikäli rasitan niitä liikaa. Migreeni vie minut vuodepotilaaksi pahimmillaan pari kertaa kuukaudessa. Ja niin edelleen. Jos olisin hevonen, olisin jo hyvinkin tullut lopetetuksi, koiranakin mahdollisesti, ja silti minusta elämä on edelleen oikein mielekästä. Kipua sietää kyllä, koska elämässä on muutakin. Ainakin lemmikkieläimilläkin on yleensä paljon sellaista sisältöä elämässään, joka voi tasapainottaa epämukavuutta. Minusta tässä vaikuttaa kaksi kulttuurista asiaa. Toinen on omistajien tunteet. Vaikka lopettamispäätös on raskas, voisi monelle olla vielä raskaampaa seurata lemmikin hiipumista ja yrittää arvioida sitä, koska kivulloisuus todella muuttuu silkaksi kärsimykseksi. Se vaatisi kovan hinnan henkisesti. Määrätty päivä ratkaisee tämän ongelman. Toinen on halu edelleen pitää kiinni eläinten ja ihmisten perustavaa laatua olevasta erilaisuudesta. Siitä, että me emme ole eläimiä. Samaan aikaan kun lähes kaikille suomalaisille on selvää, että ihmiset polveutuvat apinoista ja ovat siten mitä selkeimmin osa eläinkuntaa eli eläimiä. Eihän tätä kukaan täysjärkinen kiellä, mutta silti toimimme kuin se ei olisi totta. Olisiko sittenkin kaikille, niin meille kuin muillekin eläimille, pitkällä aikavälillä hyödyllisempää ymmärtää ettei meidän välillämme ole mitään selvää ja ratkaisevaa eroa? Miten kamalaa olisi laajentaa empatia muun lajisiin asti? Onko meillä siinä mitään muuta menetettävää kuin ajattelumme kahleet?

Kuva Piqsels.

40 views0 comments

Recent Posts

See All