Hyvinvointi murenee käsiin
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on monen mielestä parasta mitä ihmiskunta on saanut aikaan. Siihen arvostukseen nähden, mitä sille juhlapuheissa jaellaan, sen annetaan romahtaa aika kevyesti.
Hyvinvointivaltio - tai hyvinvointiyhteiskunta, kuten itse haluan ajatella - on paljon muutakin kuin tapa järjestää yhteiskunnan palveluita kustannustehokkaasti ja niin, että kaikki pääsevät niiden piiriin tuloista ja asuinpaikasta riippumatta. Se luo myös perustan suomalaiselle keskiluokalle, joka paitsi käyttää eniten sen palveluita, myös työllistyy sen palveluksessa. Iskut hyvinvointivaltiota vastaan osuvat siis kovaa koko yhteiskuntaan.
On helppoa ajatella, kuten esimerkiksi persut tekevät, että valtiolla ja kunnilla on töissä turhia ja hyväpalkkaisia virkamiehiä. Niitähän ei kukaan oikeasti tarvitse. Paitsi että tarvitsee. Nämä kuntien ja valtion virkamiehet ovat nimittäin oikeasti opettajia, hoitajia ja muita ihmisiä, jotka tekevät työtä pitääkseen natisevat palvelut pystyssä.
Keskiluokka on tietenkin marxilaisittain outo käsite. Sellaista luokkaa ei teoria tunne, mutta keskiluokka on silti näppärä käsite sosiologiassa, jossa tarkastellaan yhteiskunnan rakennetta. Keskiluokka lähes kokonaisuudessaan kuuluu työväenluokkaan. Eli he eivät ole niin rikkaita, että voisivat laittaa omaisuutensa tekemään työtä puolestaan, mutta toisaalta he ovat saaneet hiukan paremman ja mukavamman diilin työpanoksestaan kuin väehmmän onnekas osa työväenluokkaa. Keskiluokkaan kuuluvat eivät koe että heitä riistetään, sillä he voivat nähdä myös sen todellisen työväenluokan, joka käy heillä siivoamassa, hoitaa kaupan kassaa tai vaikkapa poimii tomaatteja kasvihuoneesta lähetettäväksi keskiluokan aamupalapöytään.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu keskiluokan toimesta sitä itseään varten siedettäväksi kompromissiksi ikävän riiston pehmentämiseksi. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Samalla näistä palveluista ovat päässeet osallisiksi myös köyhemmät yhteiskunnan jäsenet. Köyhimpienkin olot ovat muuttuneet hiukan siedettävämmiksi.
Ongelmia tulee nyt kun leikkauspolitiikka on vääjäämättä syövyttänyt tämän yhteiskuntasopimuksen kivijalan. Verokertymää on nakerrettu pääomien eduksi ja siksi julkisten palveluiden ylläpito on käynyt vaikeaksi ja tilanne keskiluokan työpaikoilla kriisiytyy. Kouluissa ei ole tarpeeksi opettajia, sairaaloissa hoitajat raatavat äärirajoilla ja kaikkialla muuallakin keskiluokan ammatit ovat tulilinjalla.
Valitettavasti elämme aikaa, jossa oikeistolla on vallitseva asema. Siksi keskiluokka ei nyt pohdi solidaarista tapaa ratkaista ongelma ja päästä eteenpäin, vaan kääntyy oikealle ja alkaa itsekin kannattaa leikkauspolitiikkaa. Leikkaaminen näyttäytyy loogisena vaihtoehtona, sillä syyllinen on jossain muualla kuin keskiluokassa. Peiliin ei tarvitse katsoa, eikä miettiä mihin oma asema oikeastaan perustuu ja kuka sitä kannattelee. Pahinta on tietenkin se, että pelko aseman menettämisestä yhdistettynä väärinkäsitykseen siitä mistä ongelmat johtuvat, saattaa hyvinkin kääntää keskiluokan kohti fasismia. Tästä näkee jo aavistuksen perussuomalaisten äänestäjäkunnan muutoksessa. Sinne eksyy yhä enemmän juuri näitä ihmisiä, joiden elämää hallitsee pelko aseman menettämisestä. Siksi tämä puolue kerää kannatusta. Jos historia toistaa itseään, ja miksipä ei toistaisi kun asiaan ei kukaan tunnu haluavan tosissaan puuttua, voi persujen tilalle nousta äkkiä jotain paljon synkempää. Yrittäjistä ei ainakaan ole pulaa.
Hyvinvointiyhteiskunta esitettynä muovailuvahan avulla.