Hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty

Tänään minulla on peräti kaksi HOJKS-keskustelua. Niissä keskustellaan siitä, miten muksujen koulunkäyntiä voidaan tukea ja millaisia tavoitteita heillä itsellään on. Tarkoituksena on, että näitä suunnitelmia sitten toteutetaan koko lukuvuosi ja keväällä lomille lähtee onnistuneita ja iloisia oppilaita.

No, ei se kuitenkaan mene ihan näin.

Ensin pitää varmaan selittää kaikille muille kuin kouluikäisten erityistä tukea koulussa tarvitsevien lasten vanhemmille ja opettajille, että mikä tämä HOJKS oikein on. Henkilökohtainen Opetuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma pitää sisällään kuvauksen oppilaan erityisen tuen tarpeesta ja siitä miten se huomioidaan koulun työskentelyssä. Erityinen tuki taas tarkoittaa sitä, että on todettu, ettei oppilas pärjää tavallisessa koululuokassa ilman tukea vaan tarvitsee toimenpiteitä koulun puolelta ja tämän myös koulu on hyväksynyt tehdessään päätöksen erityisestä tuesta.

Ensimmäiset HOJKSini olen tehnyt päiväkodissa olleelle lapselle ja tänään käyn sitä läpi ysiluokkalaisen kanssa. Tällä kokemuksella ajattelin kertoa teille mielipiteeni tästä järjestelmästä, jonka on tarkoitus mahdollistaa inkluusio, eli erityisiä haasteita omaavien lasten opiskelu tavallisessa koululuokassa Helsingissä.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että minusta on periaatteessa loistava idea, ettei niitä oppilaita, jotka kykenevät opiskelemaan tavallisessa koululuokassa, eroteta muista omiin luokkiinsa. Tämä tekee hyvää molemmille, sillä elämässä on pakko oppia tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja koulussa on hyvä opetella tätäkin. Olen kuitenkin myös vahvasti sitä mieltä, että nykyinen järjestelmä sillä tavalla toteutettuna kuin siihen olen Helsingissä tutustunut, ei toimi.

Ongelmana eivät ole oppilaat tai opettajat. Molemmat ovat panostaneet tähän paljon aikaa ja vaivaa. Ongelmana on se, että nämä loputtomat HOJKS-kirjaukset ovat rukouksia. Ne ovat täynnä kauniita kirjauksia siitä, mitä kaikkea pyritään tekemään. Kuitenkin kaikki tietävät, että se, pystytäänkö näihin rukouksiin kouluissa vastaamaan, riippuu ennen kaikkea resursseista ja ne resurssit on leikattu alle selviytymistason.

Pahimmillaan on ollut tilanne, jossa todettiin sinitarran puristelun ehkä olevan kokeilemisen arvoinen keino rauhoittaa muksu oppitunnilla. Kaikki olivat samaa mieltä, että tätä kannattaisi kokeilla. Ongelmaksi tuli se, ettei koululla ollut varaa hankkia tarpeeksi sinitarraa edes normaaliin käyttöön.

Tämä sama ongelma toistuu ja kertautuu jatkuvasti. Pienryhmätyöskentelyä tarvittaisiin lisää, mutta sitä ei pystytä järjestämään tarpeeksi. Avustajia tarvittaisiin tunneille, mutta heitä ei voida palkata. Erityisopettajalle ja kuraattorille tai lääkärille, psykologille ja hoitajalle on enemmän töitä kuin he ehtivät tehdä ja vuosien varrella on usein ollut tilanteita, jolloin joku heistä on puuttunut.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että HOJKS-käytännön luoneet ovat todella uskoneet siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. He ovat laatineet asiakirjaprosessin, jossa joka vuosi kirjataan laajasti vaikka mitä toiveita ja tavoitteita asiakirjoihin, joiden pohjalta todella syntyisi hieno suunnitelma, jonka toteuttaminen auttaisi lasta valtavasti. Valitettavasti vain puuttuu rahat tehdä se toinen puoli työstä. Näin HOJS ei koskaan saavuta tavoitteitaan. Se on tuomittu ikuisesti jäämään puolitiehen, kunnes jonain päivänä suostutaan myöntämään se, että rahat tähän kaikkeen on löydyttävä.

Tätä päivää en enää usko omien muksujeni kanssa näkeväni. He ehtivät molemmat pois peruskoulusta ennen kuin tuuli kääntyy yhteiskunnassa tarpeeksi ja rahoitus voidaan löytää, mutta silloin tulevaisuudessakin on pieniä ja isompiakin koululaisia, jotka yhä tarvitsevat tukea oppimiseensa. Heidän takiaan kannattaa yhä yrittää takoa järkeä päättäjien kalloihin. Jonain päivänä budjetti voisi olla oikeasti parempi.