Hyviä pahoja kysymyksiä

"Mikä ihme siinä on että homma ei lähde nousuun? Meillähän on hieno ideologia, todella hyvä lehti ja sosiaalipoliittinen ohjelma, joka oikeasti hyödyttäis suurta osaa väestöstä. Miten nää jutut ei konkretisoidu kannatukseksi?"

Näin lähestyi minua eräs Suomen kommunistisen puolueen jäsen. Kun nyt olen pääsihteerinä vastuullinen näitä suuria kysymyksiä pohtimaan, niin päätin tehdä sen tässä niin, että muutkin kiinnostuneet voivat lukea ajatuksiani ja halutessaan myös keskustella niistä. Asiahan ei ole ihan yksinkertainen tai yhdellä kertaa ratkaistava vaan huomattavan laajaa pohdintaa vaativa. Tein vastaukseeni karkean jaottelun, jotta en harhautuisi aivan kaikkea mahdollista pohdiskelemaan ja käytän tavoistani poiketen myös väliotsikoita. En myöskään lähde avaamaan kaikkea pohjiaan myöten, koska sitten pitäisi kirjoittaa kirja. Kyseessä eivät ole puolueen yhteiset analyysit vaan omat pohdintani. Suosittelen oheislukemistoksi uutta ohjelmaamme, josta voitte löytää tarkempia kuvauksia ajattelustamme ja kannoistamme.

Historia Suurin kriisi suomalaiselle vasemmistolle yleensä ja kommunisteille aivan erityisesti oli Neuvostoliiton kaatuminen 1991. Suomessa, jossa koko kansallinen identiteetti oli rakennettu suuren isänmaallisen sodan (talvisota) ympärille ja siten vastakkain asettelulle itänaapurin kanssa, oli moraalinen kriisi erityisen suuri. Se koetteli koko maailman kommunistista liikettä ja vaati siltä isoja muutoksia, mutta erityisen kovaa se iski Suomessa.

Neuvostoliitto oli merkinnyt konkreettista todistusta siitä, että kapitalismin rinnalle oli sittenkin mahdollista rakentaa myös sosialismia ja sen romahtaessa moni vasemmallakin uskoi ihan oikeasti historian loppuun, vaikka tästä ajasta katsoen on ilmeistä, ettei historia loppunut vaan samoja virheitä päästään edelleen ihmettelemään yhä uusilla variaatioilla.

Neuvostoliiton ongelmia ei kukaan kiistä, mutta niistäkin huolimatta sen merkitystä ei voi mitätöidä. Kun tämä sosiaalinen ankkuri irtosi, nähtiin valtaisa uusliberalismin hyöky, joka sai voimansa eräänlaisesta historiallisesta korjausliikkeestä. Aivan samoin kuin pitkään padottu pato murtuu voimalla, rynnisti uusliberalismi eteenpäin valtavalla voimalla. Leikkauspolitiikka ja yksityistämisten aalto on koetellut maailmaa siitä lähtien. Onneksi tosin suurin innostus näyttää jo hiukan laantuvan. Tämäkin, kuten kaikki muukin menee ohi ja liike kääntyy toiseen suuntaan.

Valitettavasti uusliberalismi on kuitenkin pesiytynyt kaikkien siinä eläneiden ja etenkin kasvaneiden ajatteluun. Yhteisvastuun ja solidaarisuuden sijaan Homo Neoliberalismuksen maailma rakentuu keskinäiselle kilpailulle ja loputtomille yksilökeskeisille projekteille, joissa pyritään maksimoimaan oma markkina-arvo. Korona-ajan esimerkki tästä olivat ne etätöihin tai työttömäksi joutuneet, jotka kehittelivät kunto-ohjelmia ja itsensä kehittämistä ollakseen hyvässä iskussa silloin kun maailma palaa ennalleen. Edes maailmanlaajuinen kriisi ei ollut syy hypätä hetkeksi oravanpyörästä tai oman navan ympäriltä pois.

Tällainen aika ja ihmiset ei jaa kommunismin suuria ihanteita kaikkien ihmisten potentiaalin takaamisesta ja ihmiskunnasta, joka yhdistyisi yhteiseen kamppailuun ratkomaan suuria ongelmiaan.

Työläiset Työväenliike on kommunisminkin tukijalka. Aivan kuten Marx aikoinaan ennusti, syntyi proletariaatista voimakas vastus tuotantovälineet omistavalle luokalle eli porvareille. Tämä liike kykeni joukkovoimalla saamaan aikaan myönnytyksiä niin palkkauksessa, työajassa kuin muissakin työehdoissa. Se ei käynyt itsestään vaan vaati raskasta taistelua, jossa menetettiin myös ihmishenkiä. Tämä taisteleva työväenluokka muodostui ennen kaikkea tehdastyöläisistä, joiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne oli suhteellisen samanlainen. Näin ollen he jakoivat omista lähtökohdistaan muodostuneen kulttuurin ja maailmankatsomuksen, jonka suhde marxilaisiin, sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin vaihteli, mutta jonka he keskuudessaan jakoivat.

Tämä yhteinen kokemus teki vasemmistolle mahdolliseksi puhutella työväenluokkaa. Asiat, joita "se" halusi oli melko helppo määritellä. Kyse oli toimeentulosta ja sen parantamisesta, sekä vastaamisesta ajankohtaisiin ongelmiin kuten esimerkiksi lapsilisillä, päivähoidolla ja peruskoululla työväenluokanluokan lasten paremman tulevaisuuden odotuksiin. En halua sanoa, että kaikki olisi jatkuvasti sujunut kuin tanssi. Taistelu vallasta oli tietenkin jatkuvaa ja erilaiset näkemykset saivat taakseen vaihtelevan kannatuksen, mutta tiettyä selkeyttä ajassa oli.

Nykyään tuo selkeys on kadonnut monesta syystä. Ihmiset, joiden on pakko tehdä töitä elääkseen, ovat nykyään kovin erilaisessa asemassa sekä suhteessa toisiinsa että työnantajaansa, joka hänkään ei enää useinkaan ole perinteinen porvari vaan käytännössä esimerkiksi kasvoton osakkeenomistajien joukko.

Myös kulttuurisesti on tapahtunut suurta eriytymistä. Osa työväenluokasta on erittäin korkeasti koulutettua, osalla on hädin tuskin peruskoulutus suoritettuna. Osa on keskiluokkaistunut (sosiologian, ei Marxin termi), eikä koe samaistuvansa "työväenluokkaiseen työväenluokkaan", joka ei tavoittele samoja ihanteita kuin yhteiskunnan eliitti. Tästä syystä ei ole olemassa luokan sisäistä yhtenäiskulttuuria, joka mahdollistaisi suurille joukoille viestimisen paljon paremmin kuin tämä nykyinen. Yksilökeskeisyys on vahvistunut tässäkin yhteisöllisyyden kustannuksella.

Tietenkin myös se luokkatietoisuus, joka aikaisemmin opittiin tehtaan ruokalassa tai viimeistään urheiluseuralla tai työväentalolla, on hävinnyt. Sen rakentaminen on siis nyt myös kommunistien tehtävä, eikä enää ole mahdollista tukeutua siihen. Ennen työntekijälle ei tarvinnut selittää perusasioita, nyt niiden ymmärtäminen vaatii paljon selittämistä ja myös omakohtaista opiskelua. Kommunistiksi ei enää nykyään tulla puolivahingossa. Tämä vaikeuttaa myös kommunistien viestin perille menoa koska harvoin on tilaisuus selittää asioita kyllin perusteellisesti kun se vaatisi käytännössä useiden yleisesti hyväksyttyjen oletusten kyseenalaistamista ja kumoamista.

Omat mokat

Kaikkea ei tietenkään kannata kaataa muiden ja olosuhteiden niskaan. Se sekä johtaa uhriasemaan juuttumiseen että vähättelee oman toiminnan merkitystä. On paljon asioita, joiden tekemisellä voitaisiin purkaa väärinkäsityksiä ja tehdä kommunistien ajatuksista helpommin lähestyttäviä. Osa näistä keinoista onkin jo otettu käyttöön ja myös toimiviksi havaittu.

Ensimmäinen virhe on minusta liian monimutkainen kieli. Marxilaisten fraasien ja termien viljely on hyödytöntä muussa kuin hyvin pienelle kohderyhmälle kohdennetussa keskustelussa. Jo niinkin yksinkertainen sana kuin työ saa marxilaisittain tulkittuna paljon laajemman merkityksen kuin sen yleinen merkitys, jossa se viittaa yleensä vain palkkatyöhön. Erilaisten kohderyhmien huomioiminen viestinnässä on ensisijainen tavoite. Se ei ole helppoa, etenkään kun samasta huomiosta kilpailevat myös mutkat suoriksi vetävät oikeistopopulistit. Monimutkainen selitys tahtoo jäädä nykyisessä kiivasrytmisessä viestinnässä aina jalkoihin. Ihmisten viitseliäisyys ottaa asioista itse selvää on ainakin somessa hyvin vähäistä. Totuutta paremmin lukijoita tavoittaa jopa suoralla valehtelulla, kunhan tunne virittyy oikeaksi.

Ja tästä päästään toiseen virheeseen. Marxilaisuus on valistuksen ponteva perillinen. Tämä tarkoittaa sitä, että se uskoo ihmisten järkeen ja sen kehittämiseen. Argumentit rakennetaan pitkillä loogisilla ja perusteellisilla selityksillä, jotka kuitenkin viestinnässä jäävät vääjäämättä tunteen jalkoihin. Lopulta jokainen ihminen tekee jokaisen päätöksensä tunteen perusteella, vaikka aivot jälkikäteen keksivätkin mainioita järkiperusteita ja toki oppivat hiljakseen kokemuksesta myös tekemään nuo intuitiiviset päätöksensä tietyllä tavalla painottuen.

Tunteisiin vaikuttaminen ei ole mielestäni manipulointia vaan viestinnällisesti järkevää toimintaa. Tekstin tulee saada lukijassa aikaan muukin reaktio kuin pitkästyminen. Teoreettisen keskustelun ulkopuolelle tarvitaan laajaa keskustelua, jossa lähtökohtana on vastaanottajien ja keskustelun osapuolten tunteisiin vaikuttaminen. Myös kirjoittajan oman tunteen esille tuominen tekee tekstistä lähestyttävämpää. Kommunistienkin on hyvä laittaa tunnetta peliin. Kunhan se ei aina ole negatiivinen tunne. Vihaisia tekstejä jaksaa lukea vain rajoitetun määrän.

Kolmas muodostuu kommunistien kunniakkaasta menneisyydestä. Ei voida ajatella, että nykyinen SKP toimii samoin kuin entinen SKP, joka oli yksi suurimmista puolueista, jolla oli käytännössä useita kansanedustajia (vaikkakin SKDL:n listalta valittuina), kokoukset Messuhallissa, paljon palkattua työvoimaa jne. Tällä hetkellä toimintaa on organisoitava enemmän kuin kansalaisjärjestössä, koska toiminta rakentuu vapaaehtoisten varaan. Tämä tarkoittaa sitä, että toiminnan itsessään on oltava palkitsevaa, sillä miksi muuten ihmiset haluaisivat kuluttaa kallisarvoista vapaa-aikaansa puoluetoiminnassa. Tässä on vielä paljon kehitettävää, eikä se ole helppoa vaan vaatii isoja, ja siten hitaita, muutoksia.

Monta muutakin asiaa voisin kirjoittaa tähän auki. Olemmeko onnistuneet rintamien rakentamisessa yrityksistämme huolimatta? Emme tarpeeksi, vaikka yritystä on. Olemmeko riittävän hanakoita tarttumaan ajankohtaisiin aiheisiin siinä rytmissä kuin nykyaika vaatii? Tuskinpa.

Onko puoluetyö johdettu ja organisoitu optimaaliseksi? Tuskinpa vain.

Silti haluan päättää tämän kovasti puutteellisen vuodatuksen toteamalla positiivisenkin asian. Kun SKP:n toimintaa vertaa muiden eduskunnan ulkopuolisten puolueiden toimintaan, erotumme eduksemme. Meillä on sellaista organisoinnin kykyä ja osaamista, jota muilta puuttuu ja aidosti valtakunnallinen järjestö. Taloudellista resurssiakin on vielä ja oma hieno lehti Tiedonantaja, joka on myös poikkeuksellinen monella tapaa.

Aineksia nousuun siis on ja kun ajatkin tuntuvat hitaasti muuttuvan, en itse aio heittää kirvestä kaivoon tai rukkasia santaan. Meillä on jo ainekset, joilla edetä ja niistä meidän on rakennettava keskustellen sen nykyisen työväenluokan kanssa, joka ei ymmärrä meitä. Mutta kyllä me jotenkin saamme sen vielä ymmärtämään. Aikataulusta vain en mene lupaamaan yhtään mitään.

Lopuksi lisään tähän vielä yhden oman mokan vähän kuin vastuuvapauslausekkeeksi: kommunistit ovat vähän liian innokkaita riitelemään keskenään, keskittymään syyllisten etsimiseen ja kritisoimaan ilman ratkaisuehdotuksia. Pyrin välttämään tätä ja toivon vienosti, että kun innostut kommentoimaan tätä, pidättäydyt samassa periaatteessa. Ratkaisukeskeisyyteen siirtyminen auttaisi asioita paljon enemmän.

"Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan."