• Tiina Sandberg

Bunkkereista päivää!

Tänä viikonloppuna ehdin talkoiden ja mielenosoitusten välissä myös kuunnella yhden kirjan. Päätöksenteon illuusiot: Ymmärrä paremmin, miten teet päätökset, jonka ovat kirjoittaneet Tuomas Leisti ja Hanna Poskiparta, on kiinnostava teos. Se avaa sitä, miten vähän ihminen lopulta pystyy pitämään tietoisesti ohjaksia ja miten helposti huolellinenkin kompastuu suoraan kuoppaan, jota yrittää välttää.


Ihminen tekee päätöksiä pääosin intuitiolla. Silloinkin kun ajattelemme tehneemme järkipäätöksen ja punninneemme kaikkia näkökulmia, olemme melkein aina vetäneet päätöksen hatusta. Mieli vain keksii heti päätöksen tekemisen jälkeen koko joukon perusteita tukemaan juuri tätä päätöstä ja meille syntyy käsitys siitä, että juuri näiden syiden takia päädyimme tähän lopputulokseen.


Kiinnostavasti monet sellaiset tavat, joiden on ajateltu parantavan päätöksenteon tarkkuutta, toimivatkin tosiasiassa juuri päinvastoin. Esimerkiksi ajan ottaminen päätöksen tekoon saattaa auttaa, mutta ei siksi, että varsinaisesti saisimme lisää materiaalia ja näkökulmia, vaan pikemminkin siksi, että aivot alkavat välittömästi karsia unohtamalla päätöksen rönsyjä, jolloin asia yksiviivaistuu. Toisaalta ajan kuluminen antaa mahdollisuuden keksiä lisää perusteita jo alun perin tehdyn linjauksen tueksi niin, että päätös alkaa tuntua perustellummalta. Näinhän ei siis oikeasti ole, koska erilaisia näkökulmia ei oikeasti ole nostettu tasaveroiseen asemaan.


Toinen usein esitetty väite on, että lisämateriaalin esittäminen monipuolistaisi näkemyksiä. Tämäkään ei automaattisesti toimi. Mieli tekee oletuksen oikeasta vastauksesta ja alkaa sitten poimia materiaalista todisteita sille, että juuri tämä oletus olisi totta. Tätäkin taipumusta voi erikseen vastustaa, mutta se on vaikeaa ja vaatii harjoittelua.

Mikä sitten auttaisi siihen, että ihminen voisi ajatella juuttumatta kaikenlaisiin ajatusvinoumiin ja oman mielensä sujuvan virran pauloihin?


Vaikka jokainen voi opetella erilaisia tekniikoita, kuten argumenttien hiomisen ja vastaväitteiden tutkimisen, on vain yksi varmasti toimiva ratkaisu. Ihminen on nimittäin niin laumasidonnainen eläin, että me myös ajattelemme parhaiten laumana. Eli parhaiten päätösten puntaroiminen ja hiominen onnistuu joukolla. Silloin erilaiset ihmiset tuovat päätökseen omat kantansa ja niiden avaamisen ja yhteensovittamisen kautta voidaan ohittaa monet niistä ongelmista, joita yksin ajatustensa kanssa painiva kohtaa. Tämä vaatii onnistuakseen ryhmän, jonka jäsenet ovat riittävän erilaisia ja sellaisen ilmapiirin, joka tukee avointa keskustelua. Syyttelevässä, kriittisessä ja kontrolloivassa ilmapiirissä tämä prosessi kuolee alkuunsa. Ihmiset eivät uskalla avata suutaan, koska joku kontrolloi keskustelua tai he esimerkiksi pelkäävät tekevänsä tyhmiä kysymyksiä. Tästä syystä oikeanlaisen ilmapiirin luominen on ehdottoman välttämätöntä.


Kun ottaa huomioon tässä esitetyt seikat, käy ilmeiseksi miksi keskustelu esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ajautuu bunkkereihin niin nopeasti. Ihminen on siinä omien aivojensa armoilla ja eristettynä muista. Lisäksi hän joutuu argumentoimaan yleisölle, jolla on usein valtavan latautuneita odotuksia siitä mitä henkilö yrittää sanoa. Näistä ennakko-oletuksista käsin mikä tahansa viesti voidaan tulkita melkein miten tahansa ja vihamielinen palaute saa kaikki varmistelemaan omaa argumenttiaan. Poterot syvenevät ja kommentit kärjistyvät. Tämä pitäisi mielestäni jotenkin purkaa, mutta en keksi, miten se somen nykyisten rakenteiden puitteissa olisi edes mahdollista. Sama sosiaalisuus joka ajaa meidät someen pitäisi jotenkin saada valjastettua palvelemaan parempia tarkoitusperiä. Olisi mahtavaa jos meillä olisi mahdollisuus osallistua sosiaalisessa mediassa keskusteluihin, jotka toisivat meistä esiin parhaita ominaisuuksia, ei pahimpia. Saahan sitä unelmoida, eikö?

Tässä käydään hyvää keskustelua kansainvälisen osallistujakaartin kanssa. Puheenvuoroa pitämässä Heikki Ekman.

50 views0 comments

Recent Posts

See All